Baraja otti kortit taskustaan ja päätettiin, että se, joka saisi korkeamman kortin, saisi valita, kummanko toimen ottaisi.
Oroche sai tämän etuoikeuden. Vastoin Barajan odotusta valitsi hän vaarallisemman tehtävän, liukua nimittäin lasson avulla kuiluun.
Barajan ehdotuksen mukaisesti irroitettiin satulasta lassot, jollainen jokaisella meksikolaisella ratsastajalla on.
Molemmat köydet punottiin yhteen, jolloin ne kylläkin kannattivat yhden ihmisen painon. Toinen pää kiinnitettiin Orochen vyötäisille, toisesta piti Baraja kiinni, ja se kiedottiin vielä moneen kertaan erään kallion halkeamassa kasvavan nuoren tammen runkoon.
Ilman tätä nojaa, jonka rautatammen vielä heikko runko tarjosi, olisi Barajankin tehtävä ollut yhtä vaarallinen kuin Orochen, jonka paino olisi voinut vetää hänetkin kuiluun.
Kun nuora oli lujasti sidottu, alkoi Oroche varovasti liukua alaspäin pidellen kiinni kallion koloista ja koettaen sovitella jalkaansa niihin.
Synkkä kohina kuului kuilusta. Mutta voitonhimon ääni hänen korvissaan oli kovempi kuin se.
Pian koskivat ensin hänen jalkansa, sitten hänen ruumiinsa ja vihdoin kädetkin tähän kullan möhkäleeseen. Hän saattoi tuntea sen pyöreän muodon ja tutkia, kuinka se oli kiinni.
Kuilu ei hänestä enää kumissut, vaan lauloi niin vienosti kuin ihania unelmia herättävä puronen.
Suonenvedon tapaisesti hän tarttui kultaan; aluksi se ei liikahtanutkaan, mutta pian se irtaantui.