— Mitä? sanoi Oroche, tekeytyen tietämättömäksi.
— Perhana vieköön! Tarkoitan kultamöhkälettä, jonka näitte yhtähyvin kuin minäkin.
— Mitenkähän sen saisi? kysyi Oroche.
— Solmitkaamme yhteen molemmat lassomme; sitten laskee toinen meistä toisen alas kallion syrjää ja siten anastamme kuilulta aarteen, huudahti Baraja kiiluvin silmin.
— Kumpi meistä uskaltaisi sinne?
— Heittäkäämme arpaa, ja jos arpa sattuisi teille…
— Jos arpa sattuu minulle, niin pudotatte minut, pääni musertuu ja…
— Te olette pässinpää, kelpo Oroche; eihän päästetä putoamaan aarretta ja hyvää ystävää samalla. Mitä ystävään tulee, niin hänet ehkä saattaisin uhrata! mutta aarre… sitä en millään ehdolla tahtoisi menettää.
— Hyvä Baraja, te teette pilaa pyhimmistäkin tunteista, niinpä ystävyydestäkin, sanoi Oroche niin hartaan näköisenä, että Baraja tunsi itsensä entistä levottomammaksi.
Pian kuitenkin nämä molemmat lakkasivat kilpailemasta toistensa kanssa viekkaudessa. He päättivät yhteisin ponnistuksin anastaa aarteen.