Oroche vei hevosensa vesiputouksen yli vievää siltaa toiselle puolen. Sen jälkeen tähystelivät molemmat miehet eri kohdilta innokkaasti kuiluun, ollen samoin kuin Cuchillokin suullaan, ja kurottaen päätään.
Äkkiä sama näky herätti heidän hämmästyksensä ja voitonhimonsa. He näkivät saman kultamöhkäleen, joka jo oli saattanut Cuchillon hurjasti parahtamaan. Mutta tätä aarretta oli mahdoton saada.
— Alituinen kosteus oli kasvattanut jyrkille kallion seinämille viheriää sammalta. Kultamöhkäleen alapuolella näytti olevan pieni vuoren kolo, joka kosteana alituisesta usvasta näytti odottavan jalkaa, joka olisi kyllin rohkea antautuaksensa tämän vaarallisen nojan varaan; yksinäinen henkilö ei tähän kokeeseen uskaltanut ryhtyä.
Sentähdenpä Cuchillokin oli poistunut vähää ennen molempia seikkailijoita, silmillään nautittuansa tuon kallisarvoisen kultamöhkäleen loistosta.
Baraja ensin saavutti malttinsa; hänen sydäntänsä alkoi ahdistaa, kun hän ajatteli, että kultamöhkäle milloin hyvänsä voisi pudota kuiluun, niinkuin kypsä hedelmä puusta.
Orochekin oli pian katsellut tarpeeksensa ja molemmat nousivat melkein yht'aikaa epäröiden mitä tekisivät, toisistaan erillään molemmin puolin kuilua, jonne hyrskyvä putous kohisten syöksyi.
— No, mitä olette nähnyt? kysyi Oroche.
— Entä te? vastasi Baraja.
— Pohjattoman kuilun.
— Kuilusta nousevat, leijailevat usvapilvet.