— En vielä, teidän luvallanne, vastasi seikkailija. Sallikaa minun olla läsnä kuulemassa syytöstä, jonka teette tätä miestä vastaan. Minä vapautan hänet niistä siteistä, joilla hän on sidottu ja vannon, ettei hän pakene.
Rosenholz myöntyi tähän. Pedro Diaz meni don Estevanin luo, jonka katseesta loisti vielä sama ylpeys kuin hänen onnensakin päivinä. Kun hän huomasi toverinsa, ilmestyi kuitenkin hänen kasvoillensa tuskan piirre.
Diaz aukaisi ne siteet, joilla hän oli sidottu, vakuuttaen, ettei hän pakenisi, ja molemmat palasivat metsästäjäin luo.
— Herra kreivi Mediana, näette, että tunnen teidät, sanoi Fabian, avopäin läheten kahden askeleen päähän espanjalaisesta, joka myöskin pysähtyi; ja te taasen tiedätte, kuka minä olen.
Armadan herttua jäi seisomaan suorana ja liikkumattomana, vastaamatta veljensäpojan kohteliaisuuteen.
— Minulla on oikeus seisoa lakki päässä Espanjan kuninkaan edessä, ja käytän tätä etuoikeuttani teidänkin läsnäollessanne, vastasi hän; myöskin on minulla oikeus vastata, milloin tahdon, ja tätäkin oikeuttani tahdon käyttää. Sanon sen jo ennakolta teille.
Ylpeästä vastauksesta huolimatta oivalsi entisen perheen nuorempi poika, että oli suuri ero sen nuorukaisen, joka nyt ilmestyi hänen tuomarikseen, ja sen lapsen välillä, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli itkenyt ja vavissut hänen edessään Elanchovin linnassa. Arasta kotkanpojasta oli tullut pelottava lintu, joka piteli vankiaan voimakkaissa kynsissään.
Sukulaiset mittelivät toisiansa katseilla, jotka olivat teräviä kuin miekan terä, ja Diaz katseli kunnioituksen sekaisella kummastuksella Arellanos-paimenen kasvattipoikaa, joka yhtäkkiä oli muuttunut niin hienoksi.
Fabianin kasvoilla kajasti ilme, joka kylläkin veti vertoja Armadan herttuan ylpeydelle.
— Olkoon minun puolestani, vastasi hän. Mutta teidän ei tulisi unhottaa, ettei väkevämmän oikeus ole mikään tyhjä sana täällä.