— Totta kyllä, vastasi don Antonio, joka huolimatta näennäisestä maltistaan vapisi tuskasta ja kiukusta, nähdessään haaksirikkoutuvansa itse satamassa. Vastaankin sentähden kysymykseenne, mutta sanoakseni vain, että tiedän teistä ainoastaan sen verran, että paholainen on teidät esiin loihtinut, jotta te, repaleissanne, asettuisitte minun ja sen tarkoitusperän väliin, jota koetan saavuttaa. Minä tiedän…
Kiukultaan ei hän saanut enempää sanotuksi.
Kiivas nuorukainen vaaleni, kuullessaan äitinsä murhaajalta tämän karkean solvauksen.
— Ette siis tiedä minusta sen enempää? alkoi Fabian uudelleen. Ettekö tunne nimeäni, ettekö säätyäni? Enkö ole mitään muuta kuin se, miltä näytän.
— Ehkäpä myöskin murhaaja, vastasi Mediana kääntyen Fabianista siten osoittaaksensa, ettei hän tahtonut enää vastata.
Tämän keskustelun kestäessä näiden molempien miesten välillä, joitten suonissa juoksi samaa verta ja joilla kummallakin oli yhtä jäykkä mieli, olivat Rosenholz ja José pysyneet loitolla.
— Tule tänne, sanoi Fabian Josélle, ja sano, lisäsi hän maltillisesti, ken olen. Sano se tälle miehelle, joka on nimittänyt minua nimellä, jonka hän yksin ansaitsee.
Jos don Antonio vielä olisi epäillyt niiden miesten aikomuksia, joitten käsiin hän oli joutunut, niin täytyi hänen epäilystensä kadota, kun hän näki Josén lähestyvän synkän näköisenä.
Ne ponnistukset, joita José näkyi tekevän tukahduttaaksensa sen vihan ja kiukun, jotka hänessä heräsivät nähdessään tuon espanjalaisen aatelismiehen, synnyttivät jälkimäisessä synkkiä aavistuksia.
Don Antonio kauhistui, mutta ei luonut silmiään alas ja pysyi näköjään tyynenä ja järkähtämättömästi ylpeänä, kun José alkoi puhua.