Tiburcio jäi yksin Rosaritan kanssa. Hän kiitti tyttöä kohteliain sanoin siitä avusta, jonka tyttö oli hänelle antanut, mutta tunsi mielessään, ettei hän enää voinut jäädä haciendaan. Vaikka Rosarita useita kertoja pyysi häntä jäämään, pysyi hän kuitenkin päätöksessään heti lähteä talosta ja sanaa sanomatta kumartaen poistui hän. Tyttö riensi perässä huutaen, että kuolema odotti häntä talon ulkopuolella, mutta turhaan; hän hyppäsi puistoa ympäröivän aitauksen yli ja riensi pois. Minne? Sitä ei tuo nuorukais-raukka tiennyt, mutta sydämessään oli hän vakuutettu, että jumalallinen sallimus, joka jo kerran niin ihmeellisellä tavalla oli hänen henkensä säästänyt, nytkin veisi hänet suojelevan katon alle.
Enemmän hän kuitenkin ajatteli kuluneita hetkiä kuin tulevaisuuttaan. Turhaan koki hän saada selkoa siitä, mikä oli saattanut Cuchillon, joka vasta oli pelastanut hänen henkensä, niin salaa hyökkäämään hänen päällensä; tätä miettiessään vakaantui hänessä yhä enemmän yksi ainoa otaksuminen, se nimittäin, etteivät hänen epäluulonsa Cuchillon suhteen olleet aiheettomia ja että tämä sen vuoksi koki saada häntä tieltä pois. Don Estevaninkin läsnä-olo tuntui hänestä siten selitettävältä, vaikka tämä olikin tahtonut esiintyä enemmän hänen suojelijanaan kuin vihollisenaan.
Kun Tiburcio näihin synkkiin ajatuksiin vaipuneena meni eteenpäin tietä tarkastelematta ja poistui yhä enemmän haciendasta, huomasi hän äkkiä loitolla olevan valon välkkymisen; se pysyi samalla kohdalla, mistä loistikin. Sen tyyni valo tuntui kutsuvan Tiburciota lähemmäksi, ja hän ohjasi matkansa sinne, toivoen ehkä löytävänsä ihmisiä, jotka yöksi soisivat hänelle lepopaikan nuotionsa ääressä ja olisivat hänelle apuna taistelussa Cuchillon kanssa saamansa haavan sitomisessa.
5.
MOLEMMAT TIIKERINPYYTÄJÄT.
Onnellinen todellakin oli se tähti, joka tänä yönä loisti tuolle orvolle nuorukaiselle ja johti hänet paikalle, jossa hän toivoi nauttivansa turvaa.
Metsän rinteelle, vähän matkan päähän haciendasta, oli nimittäin asettunut kaksi henkilöä, jotka eivät huolineet talon vieraanvaraisuudesta. Olemme jo tulleet tuntemaan heidät ja lisäämme, että siinä olivat molemmat pelottomat metsästäjät, jotka pitkästä matkasta väsyneinä olivat levähtämässä.
Kun nämä molemmat usein tulevat huomiomme esineiksi, lienee sopivaa vielä kerran lähemmin tarkastella heitä.
Toisella heistä, joka oli nimittänyt itseään "metsäsissiksi", oli nuttu, joka erittäin hyvin sopi metsäelämään ja joka samalla muistutti intiaanien ja valko-ihoisten pukua. Päässä oli hänellä katkaistun keilan muotoinen ketunnahka-lakki. Nutun alla oli hänellä siniraitanen puuvilla-röijy ja hänen vieressään maassa oli jonkunlainen päällysviitta, villapeitteestä tehty. Hänellä oli nahkasäärykset, mutta mokkasiinien sijasta oli hänellä jaloissaan raudoitetut saappaat, niin tukevat, että ne voivat kestää vuosikausia.
Huolellisesti sileäksi raavittu puhvelin sarvi riippui hänen toiselta olkapäältään. Se oli ruutisarvi; toisella puolen riippuva nahkapussi sisälsi taasen suuren varaston lyijyluotia. Hänen vieressään oleva pitkä pyssy ja kirjavaan villavyöhön pistetty metsästyspuukko täydensi metsästäjän varustuksen. Hänen jättiläismäisestä vartalostaan tunsi hänet Kanadan ensimäisten siirtolaisten rohkeaksi jälkeläiseksi, joka kansan rotu siellä käy yhä harvinaisemmaksi. Hänen hiuksensa alkoivat harmaantua ja tuskin olisi niitä erottanut lakista, ellei leveä, pyöreä arpi, joka ulottui toiselta ohimolta toiselle, olisi ollut kummankin rajalla. Tämä arpi osoitti, että vaikka hänellä vielä olikin hiuksensa tallella, oli hän ollut vaarassa kadottaa ne.