Pian kuitenkin nähtiin don Estevanin lähtevän kalliisti sisustetusta huoneestaan ja menevän Cuchillon seurassa puistoon, jonka varjoisia käytäviä valaisivat nousevan kuun säteet. Hetkisen äänetönnä kuljettuaan alkoivat he hiljaa ja kuiskien keskustella. Keskustelun aiheena oli Tiburcio, Marcos Arellanoksen kasvattipoika. Molemmilla näytti, vaikka vast'ikään olivat tuon nuorukaisen seurasta tulleet, olevan joku yhteinen syy vihata häntä, ja he tuumivat keinoja, miten helpoimmin pääsisivät hänestä. Cuchillo, joka epäili salaisuutensa olevan nuorukaisen tiedossa, oli keksinyt keinon tähän ja pyysi don Estevania jättämään asian hänen huolekseen. Tämä ei kuitenkaan vielä itsekään tiennyt, mitä tekisi, ja hän katsoi soveliaammaksi salata rosvolta syyt, jotka saattoivat hänet nuorukaista vihaamaan.
Satunnaisesti ohjasi Tiburciokin samaan aikaan, kun hänen kohtalostaan salaisesti keskusteltiin, askeleensa puistoon, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä tavata jälleen Cuchillo, jonka hän otaksui olevan sisällä talossa. Myöskin häntä käski joku selittämätön tunne karttamaan tuota meksikolaista, joka Cuchillon välityksellä tahtoi häntä palvelukseensa, ja hän juuri ajatteli olevan itselleen edullisinta tarjoutua tilanhaltian palvelukseen vaquerona.
Kun hän näin huolettomana hitaasti kulki pitkin puiston varjoisia käytäviä, kuuli hän äkisti viehättävän naisäänen laulavan. Hän kuunteli, eikä tiennyt menisikö vastaiselle suunnalle, josta ääni kuului, vai jäisikö paikalleen. Tuo lumous ja tuo sisällinen tunne laulussa saattoivat hänet lähestymään. Pian näki hän valonsäteen viiniköynnöksien ympäröimästä ikkunasta. Hän lähestyi ja näki Rosaritan laulavan, kitaralla itseään säestäen. Tiburcio kuunteli hartaana laulua, joka kaikui tytön huulilta, eikä kuullut pensasten kahinaa takanaan, eikä hiljaista kuiskinaa.
Hetken kuluttua vaikeni laulaja ja nousi, aukaistakseen akkunan. Tämän odottamattoman liikkeen vaikutuksesta vetäytyi Tiburcio vähän etäämmälle pensastoon, ollakseen piilossa häneltä. Samassa tuokiossa kahisivat lehdet selvemmin hänen takanaan, ja ennenkuin hän kerkesi taaksensa katsoa, sai hän ankaran töytäyksen selkäänsä, jolloin hän menetti tasapainonsa ja kaatui. Ennenkuin hän ennätti nousta ylös, kumartui joku henkilö hänen ylitseen, leveä puukko kädessä. Kun hyökkääjä nosti kätensä, iskeäkseen uudelleen, toipui Tiburcio hämmästyksestään ja tempasi tuntemattoman pitkälleen maahan.
Muutamia minuuttia kiertelivät taistelijat maassa sanaakaan sanomatta, ja kuului ainoastaan heidän raskas hengityksensä. Puukko putosi hyökkääjän kädestä, eikä kumpikaan taistelijoista saanut sitä käsiinsä. Lujalla voimainsa ponnistuksella nousi Tiburcio äkisti ylös, painoi polveaan Cuchillon rintaa vasten — sillä tuo kavala vihollinen ei ollut kukaan muu — ja koetti saada puukkoansa vyöltään.
Äkkiä hyökkäsi esiin toinen henkilö. Se oli don Estevan, joka tähän asti oli ollut taistelun toimettomana katselijana. Hän näkyi hetkisen epäröivän, mille puolelle hän kävisi, kun eräs ääni huudahti:
— Pysähtykää, pysähtykää, pyhän neitsyen nimessä! Tuo nuorukainen on isäni vieras, hänen henkensä on pyhä meidän kattomme suojassa.
Se oli Rosarita, joka oli kuullut melun, ja riensi erottamaan taistelijoita.
— Jumalani! huudahti hän, te olette haavoitettu? Don Estevan, sennor Cuchillo, vetäytykää takaisin!
Tämä väliintulo ratkaisi asian. Tiburcio päästi Cuchillon, joka mutisi muutamia käsittämättömiä sanoja, ja sitten don Estevanin kanssa katosi puiden pimeään varjoon.