Nuotio sytytettiin uudestaan ja palvelijat alkoivat laittaa illallista. Don Estevan kutsui pelottomat metsästäjät luoksensa ja istahti heidän kanssaan vähän matkan päähän nuotiosta. Tiburciokin kutsuttiin sinne. Hänen istuessaan silmäili don Estevan häntä tarkoin ja mutisi muutamia epäselviä sanoja. Näytti, ikäänkuin olisi tuo nuorukainen, josta ei kukaan muuta tiennyt kuin että hän oli Arellanos-vainajan kasvatti, jonkun yhdennäköisyyden vuoksi muistuttanut jostain hänen muinoin tuntemastaan henkilöstä. Olipa sen asian laita kuinka tahansa, nuoren vaqueron näkö ei tehnyt miellyttävää vaikutusta don Estevaniin, vaikka tämä varoi, ettei sitä kukaan läsnä-olija huomannut.
Toisellaiset olivat ne tunteet, jotka saman nuorukaisen näkö näytti herättävän vanhemmassa ja voimakkaammassa metsästäjässä. Ikäänkuin salaman sokaisemana ummisti hän silmänsä, ja hänen jäsenensä vavahtivat, kuin olisi hän tahtonut hyökätä nuorukaisen luokse. Mutta pian saavutti hän entisen tyyneytensä, samalla kuin hän iloinen hymy huulillaan loi silmänsä Tiburcioon.
Toisessakin metsästäjässä näytti yhtyminen matkustajain kanssa herättävän eloon tunteita, sillä hän mutisi itseksensä ja painoi karvalakkinsa syvemmälle päähän, ikäänkuin olisi hän halunnut salata kasvonsa joltakulta läsnä-olevalta.
Keskustelu kääntyi molempien metsästäjien ammattiin; he sanoivat olevansa metsäsissejä ja kotoisin Amerikasta. Don Estevan koki taivuttaa molempia miehiä yhtymään hänen retkeensä, mutta ei onnistunut; nuo miehet pitivät enemmän metsien vapaasta elämästä kuin raha-voitosta, jonka siitä luopuminen tuottaisi.
Ei kauvan viipynyt, ennenkuin kaikki muut paitsi Tiburcio, olivat nukkuneet. Seikkailut, joissa hän vastikään oli ollut, hänen nykyinen kurja tilansa, kuin myöskin tuo epäluulo, joka hänessä oli herännyt Cuchilloa vastaan, pitivät häntä vielä hetkisen hereillä. Hän ajatteli myöskin, että kultalaaksoa koskeva salaisuus, jonka hänen kasvatusäitinsä kuolinvuoteellaan oli hänelle kertonut, saattaisi hänet äärettömän rikkaaksi, mutta hän oli, niin pitkältä kuin muisti, tottunut kieltäymyksiin, joten tämä voiton toivo ei vaikuttanut häneen mitenkään kiihottavasti. Ainoastaan yhden asian halusi hän kernaasti tietää, nimittäin oliko hänen epäluulonsa henkensä pelastajaa kohtaan oikeutettu, ja olisiko matkueella, josta tämä oli puhunut ja johon oli vaatinut häntä osaa ottamaan, päämääränään juuri sama laakso, josta hänen kasvatus-äitinsä oli hänelle puhunut. Näitä ajatellessaan saavutti hänet kuitenkin hetki, jolloin hänen silmänsä ummistuivat ja hän vaipui uneen.
Tuskin sarasti päivä idässä, kun matkailijat valmistautuivat lähtöön, ja Tiburcio jälleen istui Cuchillon kanssa hevosen selässä. Molemmat metsästäjät olivat jo ennen poistuneet; sitten vasta nähtiin heidät kun ratsujoukko jätti metsän ja saapui aukealle kedolle. Pian näkyivät etäältä hacienda del Venadon rakennukset, ja muutaman tunnin kuluttua oltiin niin lähellä, että voitiin katsella siellä työskentelevien maamiesten innokasta tointa ja nähdä eri rakennusten asema.
Nämä olivat kivestä rakennetut kahta tarkoitusta varten, nimittäin talon rakennuksiksi ja samalla linnoitukseksi seudulla kuljeksivien intiaanien hyökkäystä vastaan. Niitä ympäröi joka taholla rikkaat peltomaat, joita haciendaron'in [maanomistajan] päivätyöläiset, jotka asuivat lähellä olevassa kylässä, viljelivät. Sen ohessa muodostivat nämä isäntänsä päällikkyyden alaisina hätätilassa täysin riittävän puolustusväen tuohon pieneen linnaan.
Don Augustin Pena — se oli omistajan nimi — oli paikkakunnan rikkain mies. Hän ei ollut ainoastaan tuota kaunista kartanoa ympäröivän maan omistaja, vaan hän myöskin omisti kultakaivoksen, joka sijaitsi hänen laajojen tiluksiensa läheisyydessä. Hänellä oli ainoa lapsi, tytär Rosarita, joka oli yhtä rakastettava kuin kauniskin ja joka kerran oli saava suunnattomat rikkaudet perinnökseen.
Koska tilanhaltia edellä lähetetyn viestin kautta oli saanut tiedon Estevanin tulosta, olivat haciendan portit avoinna, ja hän itse oli odottamatonta vierastansa vastaanottamassa. Hän oli tanakka mies ja hänen ahavoituneet kasvonsa osoittivat niin hyvin maamiehen avomielisyyttä kuin tuota päättäväisyyttä, joka on alinomaisissa vaaroissa eläneen miehen tuntomerkkinä. Hän otti kohteliaasti vastaan don Estevanin, jota hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt, ja Tiburcioakin kohtaan, joka eräässä ennen sattuneessa tilaisuudessa oli hänelle ja hänen tyttärelleen tehnyt suurenmoisen palveluksen, oli hän ystävällinen ja alentuvainen.
Salissa odotti matkustajia haciendaronin tytär, ja sitten vietiin heidät toiseen huoneeseen, jossa rikkaasti katettu pöytä heitä odotti. Samassa tilaisuudessa esitti tilanhaltia don Estevanille uuden osanottajan hänen yritykseensä, don Diaz'in. Tämä aikoi yhtyä retkikuntaan. Pedro Diaz oli uskalias seikkailija, jonka nimeä intiaanit suuresti pelkäsivät. Päivällinen syötiin iloisesti haastellen, ja keskustelu koski yksinomaan don Estevanin yritystä; päivällisen loputtua siirtyivät matkustajat heitä varten valmistettuihin huoneisiin.