— Minä otin lapsen; hän on tässä seisova mies. Otin, niinkuin sanoin, lapsen, murhatun naisen laskin rannalle. En tiedä, kuka tämän rikoksen on tehnyt. Muuta ei minulla ole sanottavaa.
Näin sanoen pani Rosenholz taasen lakin päähänsä ja istui äänettömänä.
Juhlallinen hiljaisuus seurasi tätä todistusta. Fabian loi hetkeksi alas säihkyvät silmänsä, sitten loi hän ne kylmästi ja tyynesti Joséhen, jonka vuoro nyt oli puhua.
Tämä nousi ja astui kaksi askelta eteenpäin. Hänenkin kasvoillaan oli luja päättäväisyys puhua ainoastaan velvollisuutensa ja omantuntonsa mukaisesti.
— Kyllä ymmärrän, kreivi Mediana, sanoi hän, kääntyen Fabianiin, joka hänen mielestänsä yksin oli oikeutettu tätä nimeä kantamaan. — Minä unohdan, että minun tuon ihmisen tähden on täytynyt viettää monet pitkät vuodet maanpakolaisuudessa yhteiskunnan hylkiöitten seurassa. Kun kerran astun Jumalan eteen, toistakoon hän ne sanat, jotka nyt lausun; kuuntelen niitä, enkä kadu, että olen ne lausunut.
Fabian teki myöntävän liikkeen.
— Eräänä marraskuun yönä 1808 olin vartiana Elanchovin rannikolla; olin silloin kuninkaallinen rajavartia Espanjan palveluksessa. Kolme mereltä tulevaa miestä astui rannikolle. Päällikkömme oli yhdelle heistä myynyt oikeuden astua kielletylle alueelle. Saan moittia itseäni siitä, että olin tämän miehen rikostoverina, sillä häneltä sain rikollisesta heikkoudestani maksun. Seuraavana päivänä huomattiin kreivitär Mediana ja hänen poikansa kadonneiksi linnasta; he olivat yöllä lähteneet. Kreivitär löydettiin murhattuna, nuorta kreiviä ei löydetty. Pian sen jälkeen ilmestyi lapsen setä. Hän vaati itsellensä tiluksia ja veljensäpojan arvonimeä. Ne hän saikin. Luulin, että olin ollut avullisena salakuljetuksessa, mutta olinkin ollut avullisena murhassa. Jälkeenpäin syytin uutta kreivi Medianaa tästä rikoksesta; rohkeuteni palkintona oli, että minut tuomittiin viideksi vuodeksi kaleereihin. Nyt, kaukana näistä lahjotuista tuomareista ja Jumalan kaikkitietävän silmien edessä syytän minä, samoin kuin silloinkin, tätä miestä, joka seisoo tässä, anastettuaan kreivi Medianan nimen, kreivittären murhaamisesta. Hän oli yksi niistä kolmesta miehestä, jotka yöllä hiipivät linnaan, jota ei Fabianin äiti enää ollut näkevä. Muuta ei minulla ole sanottavaa. Sanokoon murhaaja minut valehtelijaksi, jos voi.
— Kuulette, sanoi Fabian, mitä teillä on puolustukseksenne sanottavana?
Juuri kun Fabian oli lausunut nämä sanat, kuului tuskanhuuto siltä suunnalta, jossa vesiputous syöksyy kuiluun.
Kaikki katsahtivat heti sinnepäin ja luulivat näkevänsä ihmisolennon, joka hetkisen häilyi kuilun päällä ja alas pudotessaan muodosti tumman viivan.