Kuolon hiljaisuus seurasi huutoa, sitten kuului ukkosen kumea jyrinä vuoriston usvan seasta.
Näyttämö soveltui kokonaan esiintyviin henkilöihin. Mustia kotkia liehui heidän yläpuolellansa, niiden kimeä kiljunta sekaantui kaukaisen ukkosen jyrinään, ikäänkuin ne olisivat aavistaneet pian saavansa saaliin.
Kun ensimäinen hämmästyksen tunne oli mennyt ohi toisti Fabian viimeksi lausumansa sanat:
— Mitä teillä on puolustukseksenne sanottavana?
Medianan sydämessä tapahtui kova taistelu hänen omantuntonsa ja ylpeytensä välillä.
Ylpeys voitti.
— Minulla ei ole mitään sanottavaa, vastasi hän.
— Ei mitään? toisti Fabian. Ettekö käsitä, että minulla on kauhea velvollisuus täytettävänä?
— Käsitän kyllä.
— Ja minä, huudahti Fabian lujasti, osaan sen täyttääkin. Kuitenkin pyydän minä, että puolustaisitte itseänne; siunaan sanojanne, vaikka äitini veri huutaa kostoa. Vannokaa minulle Medianan nimen kautta, joka meillä molemmilla on, — vannokaa kunnianne kautta, sielunne autuuden kautta, että olette viaton, ja minä olen onnellinen voidessani uskoa teitä.