Diaz painoi päänsä, palasi paikallensa, eikä sanonut enää mitään.
— Olette kuulleet sen, sanoi Fabian. Minä olen todellakin sen naisen poika, jonka tämä mies murhasi. Minulla on oikeus kostaa hänet. Mutta mitä sanoo erämaan laki?
— Silmä silmästä! sanoi Rosenholz.
— Hammas hampaasta! lisäsi José.
— Veri verestä! sanoi lopuksi Fabian.
Sitten kääntyi hän don Antonioon ja sanoi vitkaan, pannen painon joka sanalle:
— Te olette vuodattanut verta; sama mitä te minulle olette tehneet, tehdään teille, Jumala on sen sanonut, Jumala sen vaatii.
Fabian veti puukkonsa; aamuaurinko loi kirkkaat säteensä erämaahan ja esineet heittivät vielä pitkiä varjoja. Kirkas terä välähteli, nuorempi molemmista Medianeista piti sitä kädessään.
Fabian pisti puukon hiekkaan; se loi pituisensa varjon.
— Aurinko, huudahti hän, on määräävä sen ajan, jonka vielä saatte elää. Kun puukko ei enää luo varjoa, niin silloin saatte astua Jumalan eteen.