Kuolon hiljaisuus seurasi Fabianin viimeisiä sanoja, ja katkeroitten, kauvan tukahdutettujen mielenliikutusten painamana hän pikemmin vaipui kuin istui hautapatsaan tapaiselle kivelle.
Rosenholz ja José istuivat samoin sanaakaan lausumatta.
Kaikki neljä olivat nyt liikkumattomia.
Diaz oivalsi kaiken toivon olevan mennyttä. Hän ei tahtonut olla läsnä tuomiota täytäntöön pantaessa.
Sanaakaan lausumatta läheni hän Armadan herttuaa, laskeutui hänen eteensä toiselle polvelleen ja tarttui hänen käteensä, jota suuteli:
— Tahdon rukoilla sielunne pelastukseksi, sanoi hän hiljaa. Armadan herttua, vapautatteko minut valastani?
— Vapautan, vastasi don Antonio lujalla äänellä. Jumala uskollisuutenne palkitkoon!
Jalo seikkailija poistui äänetönnä. Hänen hevosensa oli lähellä. Diaz meni sen luo, tarttui ohjaksiin ja lähti hitaasti sille paikalle, jossa joki jakaantuu kahtia.
Sillä aikaa lyhenivät varjot hitaasti; mustat kotkat risteilivät vieläkin arolle kokoontuneiden yllä ja Sumuvuorilta kuului kumea jyrinä, kaukaisen ukkosen kaltainen.
Vaaleana, mutta kohtaloonsa alistuen oli kreivi Mediana jäänyt seisomaan. Syviin ajatuksiin vaipuneena ei hän näkynyt huomaavankaan, että varjo yhä enemmän lyheni.