Ylpeys taisteli vielä hänen sydämessään, ja jäykästi pysyi hän äänettömänä.
— Herra kreivi Mediana, alkoi vihdoin Fabian, tahtoen tehdä viimeisen kokeen, viiden minuutin kuluttua ei puukko enää luo varjoa.
— Entisyydestä ei minulla ole mitään sanottavana, vastasi don Antonio, minun tulee vain pitää huolta nimeni tulevaisuudesta. Älkää pettykö niistä sanoista, jotka saatte kuulla, älkääkä niihin muuta tarkoitusta sovelluttako; missä muodossa kuolema esiintyneekin, ei se minua pelota.
— Minä kuulen, sanoi Fabian lempeästi.
— Te olette vielä nuori, Fabian, jatkoi Mediana, ja veri, jota aijotte vuodattaa, on sitä kauvemmin vaivaava omaatuntoanne.
Fabianin valtasi tuska.
— Miettikää tarkoin, Fabian; anteeksi en teiltä pyydä, vaan että unohtaisitte, mitä on tapahtunut; teistä riippuu, tahtoisitteko tulla ruhtinaallisen nimeni perilliseksi, sillä ottaisin teidät pojakseni; muuten herttuan nimi kuolee kanssani.
Nämä sanat kuullessaan peitti kalman vaaleus nuorukaisen kasvot; mutta karkoittaen ylpeyden houkutukset sydämestään, ummisti Fabian, ikäänkuin olisi kuullut tuulen tyhjän suhinan puun lehdissä, korvansa tältä ääneltä, joka hänelle tarjosi niin runsaan osan tämän maailman mahtavuutta ja kunniaa.
— Oi, Mediana, miksi tapoitte äitini! huudahti hän peittäen kasvonsa käsillään.
Sitten loi hän katseen hiekkaan pystytettyyn puukkoon ja lausui juhlallisella äänellä: