Ruokatavarat tarkastettiin ja paitsi kahdeksi päiväksi riittävää määrää pinole-jouhoja, oli heillä enää tuskin yhdeksi ateriaksi riittävä määrä lihaa! Mutta kun Fabian lausui, että hänelle riitti kourallinen vedessä kostutettuja ruis-jauhoja, päättivät molemmat metsästäjät tyytyä kanadalaisen repussa olevaan ruokaan.
— Emmekö sinunkin mielestäsi, sanoi José, ateriaansa alottaessaan, ole aina Venadosta lähdettyämme eläneet kehnolla ruoalla lukuunottamatta sitä kaurista, jonka lihan kuivasit?
— Kyllä. Mutta mitäpä sille voi, sanoi kanadalainen, kun kolme miestä on yksin erämaassa, eivät he saa sytyttää tulta, eivätkä ampua hirveä, jos tahtovat välttää ilmituloa.
— Totta kyllä, mutta tuli mitä tahansa, niin varokoon se kauris itseänsä, joka lähenee pyssyn kantaman päähän.
Kanadalaisen ja Josén nauttiessa kehnoa ateriaansa laski aurinko, tähdet alkoivat tuikkia, ja kylmä ja sakea usva laskeusi Sumuvuorille.
— Ken on ensiksi vartiana? kysyi José.
— Minä, vastasi Fabian. Te molemmat saatte nukkua, minulle ei uni maita.
Turhaan vaati Rosenholz, että Fabian, nuorempana, levähtäisi ensin; nuorukainen pysyi sanassaan.
Rosenholz ja José panivat siis levolle, ja pian olivat molemmat unohtaneet päivän seikkailut.
Fabian, yksin valvoen, kääriytyi viittaansa ja istuen kalliolle katseli länteen, josta vaara pikemmin saattoi uhata. Hän ei liikahtanut enempää kuin makaajatkaan.