Pimeässä laaksossa olevat kultakivet kimaltelivat kuun valossa heikosti. Muuan esine näkyi paraiten tuon maassa olevan kullan joukosta. Se oli Cuchillon keräämä aarre, joka oli nyt omistajatta rosvon viitalla.
Rosenholz oli jo ennättänyt nukahtaa ja avasi silmänsä.
— Mitä uutta? kysyi hän Fabianilta.
— Ei mitään, vastasi tämä, mutta miksi näin pian katkaisitte unenne?
— Näin pian! Tähdistä näen, että olen nukkunut noin neljä tuntia. Ainakin on nyt puoliyö.
— Joko? En luullut niin myöhäistä olevan.
— Nuku nyt sinä, lapseni, sanoi Rosenholz, ei ole terveellistä nuorten valvoa.
— Nukkua! sanoi Fabian, koskettaen vanhuksen käteen. Onko viisasta nukkua, kun kuulee tuon äänen ympärillään?
Valittava ääni kuului arolta, siltä paikalta, johon don Estevanin hevonen oli kaatunut kanadalaisen luodin lävistämänä. Tummia varjoja näkyi epäselvästi kuun valossa.
— Sudet, jatkoi Fabian, ulvovat saaliin ympärillä, jota eivät ihmisten lähellä olon tähden uskalla syödä. Ehkemme me yksin niitä pelota?