Kaukaisten laukausten ääni näkyi todistavan Fabianin pelon oikeaksi. Henkilönä, joka on tottunut tekemään varmoja johtopäätöksiä pienimmistäkin merkeistä, vähimmästäkin äänestä erämaassa, ei kanadalainen tarvinnut pitkää aikaa selittääksensä noiden laukausten aiheen.
— Meksikolaiset, sanoi hän, ovat taasen apahien kimpussa, mutta hyvän matkan päässä täältä. Sudet pelkäävät ainoastaan meitä. Nuku siis, lapseni, nuku huoletta, kun minä valvon; sinä tarvitset lepoa.
— Voi, sanoi Fabian, päivät tuntuvat minusta nyt vuosien mittaisilta.
— Jos päivä on ollut kovakin, voipi sentään nukkua, kun on täyttänyt velvollisuutensa, sanoi Rosenholz. Luota siinä kokeneeseen mieheen, jonka arvostelukyky on eräretkillä kehittynyt.
— Jahka koetan, sanoi Fabian.
Ja pikemmin tehdäksensä Rosenholzille mieliksi kuin omasta halustaan pani hän maata.
Samoin kuin Fabianin lapsenakin ollessa kumartui kanadalainen nuorukaisen yli.
— Vaaleakutrinen lapsi, jonka luona ennen niin usein valvoin, sanoi hän itsekseen, sinä, joka nuoruuden voimissasi nyt nukut, jonka kasvot ovat ahavoituneet, hiukset tummentuneet, nuku vielä kerran levossa, sillä aikaa, kun metsästäjä vartioitsee sinua, samoin kuin henkesi pelastaja merimies ennen sinua suojeli. Lähenee hetki, jolloin tiemme eroavat, sitten enää milloinkaan yhtymättä; kaupunkien kadut eivät johda erämaahan, tammi ja palmu eivät viihdy samassa ilmanalassa.
Haikeamielisenä lausui Rosenholz nämä sanat; hän nosti raskaasti nukkuneen nuorukaisen pään polvensa nojalle varjostaen hänen silmiään kuunvalolta.
Kolmikymmenvuotisen merimies- ja metsästäjäelämänsä aikana oli kanadalainen aina liikutettuna katsellut avaruutta. Ukko antautui epämääräisiin, kaihomielisiin unelmiin. Vesiputous kohisi kumeasti kuilussaan, tuon tuostakin suhisi tuuli puissa ja Sumuvuorilta kuului salaperäisen, kumean jyrinän kaiku.