— Jatka! sanoi hän vapisevalla äänellä.
— Rikkaus, jatkoi Fabian, on arvokasta ainoastaan sille, joka on sen kerännyt. Mutta mitä minä olen tehnyt? En ole elänyt teidän kanssanne käsittämättä teidän mielipiteittenne järkevyyttä. Tämä kulta tuntuisi minusta vastenmieliseltä, sillä vuodatettiinhan verta päästäksemme käyttämään sitä hyödyksemme. Sen vuoksi en siihen koske. Lapsuudessani elin ylellisyydessä, sanotte. Olen sen unohtanut, muistan vain kovat, uutterat nuoruuteni ajat. Olen ainoa suvustani, ja saan menetellä oman mieleni mukaan. Oi, isä, ystävä! Pyydän saada jäädä teidän kanssanne erämaahan, jakaa vaaranne ja yhdessä teidän kanssanne viettää tätä riippumatonta elämää, jota ei mikään muu minulle korvaisi. Sanokaa Rosenholz, sanokaa José, suostutteko?
— Suostunko! lausui José äänellä, jonka koetti tehdä karkeaksi, salataksensa mielenliikutustansa.
— Entä te, isä, mitä sanotte? kysyi hän hiljaa.
Vanha metsästäjä seisoi äänetönnä ja liikkumatta, ja kokonaan hurmaavan ilon valtaamana saattoi hän vain avata sylinsä, värähtelevällä äänellä huudahtaen:
— Poikani, Fabianini, tule syliini!
Ja nuorukainen tunsi jättiläisen syleilyn.
Uusi elo koitti Rosenholzille. Nyt vasta löysi hän lapsensa, joka ei enää luopuisi hänestä.
Vitkaan, nosti hän väkevillä käsillään Fabianin kohti taivasta, ikäänkuin äsken syntyneen lapsen, jonka isä kiittää Jumalaa, ja huudahti:
— Oi, Jumala, anna anteeksi, minulla ei ole voimia kieltää häntä.