— Minä puhun uhallasikin, sanoi José. Ja kääntyen Fabianiin, jatkoi hän.
— Rosenholzko salpautuisi kaupunkiin! Rosenholzko menisi asumaan kivikopin tapaiseen huoneesen! Se on mahdotonta. Hän tahtoo pettää teitä, voimatta pettää itseään. Tiedättekö mitä hän kaipaa? Hänellä täytyy olla kuljettavana äärettömiä metsiä ja aavikoita. Hänen täytyy päästä kulkeminaan auringon tavoin kenenkään pysähdyttämättä.
Hän tarvitsee erämaan ilmaa, tuota tuoksujen täyttämää ilmaa, jossa toisinaan kuulee intiaanien huutoja. Ei, jatkoi hän, vanha jalopeura ei voi kuolla olkivuoteella.
— Totta, totta, huokasi kanadalainen, mutta hänen kätensä ummistaisivat silmäni.
Ja ukon pää vaipui rintaa kohden.
— Entä minä, huudahti José äärettömän tuskan liikuttamana, enkö minä ole täällä, joka olen kymmenen vuotta rakastanut sinua niinkuin veli veljeänsä, olen taistellut ja kärsinyt kanssasi?
Ja voimakkaasti puristi hän kanadalaisen alasriippuvaa kättä.
Fabian tuli hänelle avuksi.
— Kuulkaa, sanoi hän, kuulkaa minua te molemmat. Ylhäinen mies on täällä kurjasti kuollut, ahne rosvo löytänyt hautansa haluamiensa aarteiden ääressä. Mitä heillä nyt on?
Ukko loi Fabianiin liikutuksen ja hämmästyksen sekaisen katseen. Hän alkoi ymmärtää nuorukaista, uskaltamatta vielä toivoa.