— En tosiaankaan.
— Ole varma siitä, jatkoi Rosenholz, että ensimäinen saukon nahka, jonka myyt, ilahuttaa sinua enemmän kuin tuo kulta, jonka täältä olisit voinut kerätä. Opetan sinut kelpo ampujaksi, samoin kuin Josénkin, ja sitten olemme maailman onnellisimmat ihmiset. Sinä tarvitset vain hyvän pyssyn, ja ehkäpä joku antaa sen meille velaksi, lisäsi hän.
— Miksi emme siis heti lähde täältä? kysyi Fabian hymyillen.
— Otin tuolta niin paljon, sanoi José, että voimme heti maksaa pyssyn.
Ja riemuiten näytti hän Fabianille pähkinän suuruista kullanpalasta, ainoata, jonka oli kultalaaksosta anastanut, kun oli sen ihmissilmiltä peittänyt.
Samassa kun he aikoivat lähteä kukkulalta, mennäksensä sinne, mihin olivat Gayferos-raukan jättäneet, kuulivat he hevosen nelistävän aavikolla.
— Varmaankin, sanoi kanadalainen, itsekään sitä oikein uskomatta, pakenee joku meksikolaisten leiristä tännepäin.
— Jumala suokoon, ettei tulisi pahempaa, sanoi José. Minua kummastuttaa, että yö on ollut niin hiljainen, vaikka intiaaneja risteilee tässä lähellä, ja vaikka intiaaneja ahnaammat valkoiset ovat niin lähellä meitä ja tuota kirottua aarretta.
— Vait, näen ratsastajan, sanoi Fabian hiljaisella äänellä, mutta kuun laskettua on niin pimeä, etten erota, onko hän ystävä vai ei, ainakin on hän valkoinen.
Ratsastaja nelisti nopeasti eteenpäin. Hän aikoi mennä ohi etäältä, mutta käänsi äkkiä hevosensa ja nelisti kukkulaa kohti.