— Hoi, ystävä, ken olette? huusi Rosenholz.
— Ystävä, niinkuin sanoitte, vastasi ratsastaja, jonka he äänestä tunsivat Pedro Diaziksi.
— Kuulkaa, huusi hän, ja käyttäkää sanani hyödyksenne.
— Tulemmeko luoksenne? kysyi kanadalainen.
— Ei, sitten ehkä ette ehtisikään takaisin varustukseenne. Intiaanit ovat isäntiä aavikolla, lähes kaikki toverini ovat murhatut. Vaivoin pääsin itse hengissä.
— Kuulimme laukaukset, sanoi José.
— Älkää keskeyttäkö, nyt on kiire. Sattumalta tapasin roiston, jonka päästitte pakoon. Se on Baraja. Hän tuo mukanaan tänne kaksi erämaan rosvoa ja koko joukon apahia. Olen vain vähän edellä heistä, he ovat kantapäilläni. Hyvästi! Säästitte minua, kun olin vankinne, maksakoon tämä tieto velkani! Jos selviätte hengissä, niin koettakaa päästä sille paikalle, jossa punainen joki haarautuu, sillä siellä kohtaatte rohkeita miehiä, jotka…
Näkymättömän käden ampuma nuoli suhahti Diazin ohi, ja hän ei ehtinyt enempää sanoa. Kiire todella olikin.
Kun Diaz oli asian ilmoittanut, kannusti hän hevostansa ja antaaksensa ystävyksille viimeisen varoituksen ja uhitellaksensa vihollisia, huusi hän:
— Olkaa varuillanne.