— No, sanoi José, lakaten viheltämästä, kun hänen toverinsa olivat ahkerassa työssä, vahvistaen illalla tekemäänsä varustusta — enkö ollut oikeassa sanoessani, että yön viettäminen täällä on vaarallista? Nyt olemme pinteessä.
— Entäpä sitten! sanoi Fabian rohkealla maltilla, joka seurasi hänen äskeistä epäröimistään; eikö elämämme olekin loppumaton jakso taisteluita, ja eikö ole sama, taistelemmeko täällä vai muualla?
— Minulle ja Josélle se on sama, lausui kanadalainen surullisesti, mutta sinun tähtesi, Fabian, toivoin, tahtomatta sentään kokonaan luopua metsäelämästä, ettemme olisi näin yksinäisiä, sillä se enentää vaaroja. Aikomukseni oli liittyä niihin kansalaisiini, jotka harjoittavat laivaliikettä ylisellä Missourilla, tai myöskin teidän kanssanne antautua vuorimetsästäjäksi Oregonin piirissä. Siellä on aina satojen toverien joukossa, ja vaikka onkin etäällä kaupungista, ei tarvitse peljätä mitään, kun vain on kunnollinen ja varova johtaja, jollaisia siellä kyllä on.
— Pelkään, lausui José lyhyen äänettömyyden päästä, ettei tätä paikkaa olekaan niin helppo puolustaa kuin alussa luulin. Tuolta kukkulalta voidaan pitää meitä ahtaalla ja ampua meitä.
— Sumussa olemme niille roistoille, jotka sinne asettuvat, yhtä näkymättömiä kuin hekin meille. Katso, täälläkin olemme taajan sumun peitossa, jonka kuitenkin aurinko poistaa; mutta se ei voi poistaa tuota kukkulaa ympäröivää sumua.
— Olet kyllä oikeassa, vastasi José, mutta kun sumu muutamiksikin minuuteiksi hälvenee, olemme me maalitauluina.
— Me olemme Jumalan huomassa, sanoi Fabian.
— Niin ja apahien, tai toisin sanoen todellisten perkeleitten.
Metsästäjät oivalsivat, että heidän elämänsä voi riippua siitä seikasta, hajoittaako tuuli hetkeksikään vuorta peittävän usvan, mutta kun hyökkäys saattoi piankin alkaa, eivät he ehtineet etsiä toista paikkaa.
— Voi, huudahti José, mieleeni juolahti ja tahdon… mutta vait, tuolla liikkuu joku.