Vuorelta irtaantunut kivi vieri samassa jyristen laaksoon.
— Ne roistot ovat kukkulalla, kuunnelkaamme, sanoi kanadalainen.
Kuiluun syöksyvän vesiputouksen kohina oli ainoa ääni, minkä he kuulivat.
— Niitä piruja on kukkulalla ja aavikolla, sanoi José, mutta minun täytyy mennä alas, täyttääkseni aikeeni. Teen sen teidän pyssyjenne turvissa, olkaa siis varuillanne!
Kanadalainen oli tottunut järkähtämättä luottamaan toverinsa rohkeuteen ja usein koeteltuun neuvokkaisuuteen, samoin kuin Josékin järkähtämättä luotti Rosenholziin. Jälkimäinen ei siis pyytänyt toveriltaan mitään selityksiä.
Fabian ja Rosenholz nojasivat toisen polvensa maahan, ollen valmiina tarpeen tullessa laukaisemaan.
José liukui jyrkkää rinnettä alas ja katosi hetkeksi pimeään; pyssynsä oli hänellä mukanaan.
Rosenholz ja Fabian olivat hieman levottomia toverinsa puolesta, mutta pian näkivät he hänen ryhtyvän kiipeämään ylös. Hänellä oli kädessään Cuchillon paksu villaviitta.
— Sepä oli kelpo tuuma, sanoi Rosenholz, käsittäen Josén aikomuksen.
— Niin, jos yhdistämme tämän ja Fabianin viitan, niin on niistä suoja, jonka takaa ei yksikään luoti voi meitä saavuttaa, niin ainakin luulen. Molemmat viitat kiinnitettiin mäntyjen väliin ja niiden paksut, alaslaskeutuvat poimut olivat suojana, johon pyssyn luoti pysähtyi.