— Tältä puolen ei meillä ole mitään peljättävää, sanoi José tyytyväisenä hieroen käsiään, ja tuolla taasen nuo latomamme kivet antavat riittävän suojan.
— Voimme siis tyynesti odottaa vihollista ja antautua keskusteluihin hänen kanssaan, jos hän haluaa, sanoi Fabian.
— Nyt jo saatan kertoa teille koko heidän hyökkäyssuunnitelmansa, sanoi José sellaisen sotapäällikön varmuudella, joka ennakolta tuntee vihollisen liikkeet.
— Antaapa kuulua! sanoi Fabian hymyillen Josén kylmäverisyydelle, samalla kun tämä aivan tyynesti laskeutui viittojen taakse ja katseli sumussa välkkyviä tähtiä.
— Aivan kernaasti, mutta laskeutukaa ensin alas samoin kuin minäkin, sinä Rosenholz myöskin, sillä sinä olet paljon leveämpi maalitaulu kuin tämä mänty.
Molemmat tottelivat äänetönnä toveriansa, eikä aavikolta voinut nähdä enää muuta kuin hevosen rungon piirteet, pylväiden päässä liehuvat ihmishiukset ja tummat pitkäoksaiset männyt, jotka varjostivat näitä synkkiä voitonmerkkejä.
— Ensinnäkin — sanoi José — on aivan kummallista kun Baraja, opastaessaan tänne meksikolaiset seikkailijat, jotka luultavasti ovat mukana, samoin kuin intiaanikuljeksijatkin, hän tuo ne tänne samaa tietä, jota itsekin kulki meitä paetessansa, siis kukkulain yli. Mutta tuolla niitä johtavalla roistolla on varmaan toinenkin syy, miksi ei saapunut aavikon poikki. Jos on totta, että hän syöksi uskollisen toverinsa tuonne kuiluun saadaksensa suuremman osan saaliista, niin hän ei varmaankaan ilmaise aarteen olemassaoloa uusille liittolaisilleen. Hän pelkäsi, että he keksivät hänen saaliinsa, jos hän toisi heidät aavikon kautta. Näyttää melkein siltä, lisäsi José hetken vaitiolon perästä, kuin olisi luoja kehoittanut minua peittämään aarteen ruoholla ja oksilla. Mutta palaan hyökkäyssuunnitelmaan. Nuo roistot nousevat siis meitä vastapäätä oleville kukkuloille, ja sieltä he tappavat meidät toisen toisensa jälkeen, murhataksensa sitten toisensa, kun ryhtyvät jakamaan perintöämme. Jos vihollisuuksia syntyy, lausui hän vihdoin vilkkaasti, täytyy meidän ensimäiseksi antaa tuolle Baraja-roistolle pieni muistutus.
Metsästäjäin joukossa oli yksi, joka ei ollut lähimaillekaan niin tyyni ja huoleton kuin entinen rajavartia.
Se oli Rosenholz.
Aina siitä hetkestä alkaen, jolloin hän toiveittensa mukaan olisi saanut viettää loppuikänsä erämaissa kasvattipoikansa kanssa, pelottivat häntä ensi kerran erämaan vaarat. Gilajoen saarella hän ei rohkeuttansa menettänyt, vaikka olikin synkkämielinen ajatellessaan Fabiania uhkaavaa vaaraa. Nyt näytti hänen rohkeutensa kokonaan kadonneen.