— Olkoon miten tahansa, lisäsi Rosenholz, kyllä minä ainakin pidän silmällä kaikki pensaat, eikä ainoakaan silmä voi minun huomaamattani tähystellä lehtien välistä.
Ei kauvan viipynyt, ennenkuin kolmas nahka liittyi edellisiin, ja vielä näkivät metsästäjät viisi nahkaa laskettavan edellisten päälle; niiden karvat olivat vuoroin sisään vuoroin ulospäin käännetyt.
Nämät vaipat tiheine karvoineen muodostivat suojuksen, joka oli yhtä vahva kuin jalan paksuinen muuri.
— Tuo on epäilemättä tuon ilkeän mestitsin puuhia, sanoi José, eivätkä meidän kaikkienkaan silmät ehdi näkemään, mitä tuon vallin takana tehdään. Kas, nyt voisi mies tuolla melkeinpä seisoa ja hän pitäisi meidät tiukalla.
— Kas, sanoi Rosenholz, näenpä miten pensaat tuolla alhaalla vasemmalla häilyvät, vaikka niin vähän, että intiaani, joka saa ne häilymään, voipi otaksua meidän luulevan sen tuulen teoksi. Rosenholzin viittaama paikka oli kukkulan toisessa päässä, vastaisella puolella bisonin nahkojen muodostamaa vallia. Kallion kieleke peitti tässä aukon, josta ihminen vaaratta uskalsi katsahtaa alaspäin.
— Älä välitä siitä veitikasta, sanoi José, vaan epäile mestitsiä ja hänen inhottavaa isäänsä.
— Taivas antaa käsiimme sen miehen, joka on syynä tähän kaikkeen. Näetkö hänet? kysyi Rosenholz tukahdutetun kiukun äänellä.
Kallionkielekkeen taakse kumartui ihminen, jota tuskin huomasikaan tiheässä pensastossa, mutta jonka piirteet Rosenholzin terävä silmä pikemmin arvasi kuin näki.
Henkilö pysyi liikkumattomana, eikä uskaltanut syrjäyttää suojelevia oksia.
— Käännä pyssysi hieman viistoon, José, sanoi Rosenholz. Kas niin, hyvä, se ei saa ulottua sinua suojelevan kiven ulkopuolelle…