— Me olemme käyttäneet kaikkia varovaisuuskeinoja, mitä uljaat ja järkevät miehet voivat, sanoi Fabian, ja kun on velvollisuutensa täyttänyt, täytyy kohtaloonsa alistua.
— Tehkäämme niin, sanoi José, mutta nyt minun on polttava jano. Te, don Fabian, olette vesiputousta lähimpänä, katsokaa, ettekö vaaratta saattaisi ammentaa vettä pullooni, jos sidomme sen latauskeppini päähän.
— Antakaa tänne se, sanoi Fabian, se käy helposti ja minäkin tahtoisin sammuttaa janoni.
Fabian konttasi putouksen luo, täytti pullon ja kaikki joivat. Tämä virkisti heitä ja uudelleen alkoivat he tähystellä.
Mutta janon sammuttua tuli uudelleen nälkä; kello oli lähes neljä, ja kaksitoista tuntia oli kulunut siitä, kun piiritetyt söivät niukan ateriansa. Heidän täytyi kuitenkin odottaa yön tuloa voidaksensa turvallisesti ryhtyä syöntipuuhiin, jossa puute pakotti heidät kohtuullisiksi.
Heidän varustuksensa suojelivat heitä vihollisten luodeilta ainoastaan heidän ollessaan pitkällään maassa. Mutta jos he vähänkin kohottivat itseänsä, olivat he intiaanien luotien esineenä.
Pitkän odotuksen jälkeen saapui hetki, jolloin metsästäjät luulivat huomanneensa liikettä vastapäätä olevalla kukkulalla. Siellä kasvavat pensaat häilyivät edes takaisin. Pian nähtiin kuinka bisoninnahkainen vaippa laskettiin oksien päälle.
— Tuo on jonkun sotajuonen alkua, sanoi Rosenholz; ehkäpä siten koetetaan kääntää huomiomme sieltä, missä vaara todella piilee.
— Kyllä se tuolta tulee, luota siihen, sanoi José; heti kun viisi tahi kuusi nahkaa on tuon päälle laskettu, voipi kaksi miestä asettua niiden taakse; heidän suojuksensa läpi eivät meidän luotimme tunkeudu, vaikka ei välikään ole pitkä.
Josén tätä lausuessa heitti hänen aavistuksensa todistamiseksi näkymätön käsi toisen vaipan edellisen päälle.