Turhaan oli hän tuona lyhyenä aikana, jonka oli ollut yhdessä kasvatti-isänsä kanssa, osoittanut rohkeutta, joka oli vanhan metsästäjän vertainen. Rosenholz piti häntä yhä vain tuona pienenä, turvattomana, vaaleakutrisena lapsena, jota hän oli uskollisesti suojellut.
Hän vapisi ajatellessaan, että kuulisi Fabianin hätähuudon kalliolta.
Nyt kuuluikin omituista kolinaa aavikolta.
— Nyt on aika, sanoi Rosenholz, sillä lapsi on yksin… Eespäin, José! Tiedät, ensimäinen ja viimeinen.
Kahila taipui eräästä paikasta ikäänkuin äkillisestä tuulen puuskauksesta ja niinkuin kaksi tiikeriä salaman nopeudella ja hiljaa hyökkää saaliinsa kimppuun, hyökkäsivät metsästäjät esiin rannalta.
Kummastuttavalla tarkkuudella, jollaista huomaa melkein ainoastaan petoeläimissä, hyökkäsivät metsästäjät suoraan kohti vihollisiansa — Rosenholz ensimäistä, José viimeistä.
Tällä hetkellä kuului Fabianin pyssyn tuttu laukaus.
Rosenholz vavahti, mutta ei voinut vauhdissaan pysähtyä; toista laukausta ei kuulunut; nopeasti täytyi hyökkäys päättää.
Kanadalainen luotti ruumiinvoimiinsa ja painoi jalallaan, raskaalla kuin kivipaasi, apahin alas, kun tämä liian myöhään koetti hiipiä ulos ahtaasta aukostaan.
Sitten nosti Rosenholz nopeasti paaden maasta ja pudotti sen intiaanin päälle. Sitten hyökkäsi hän toista kohti.