Intiaaneja peittävät kivilaatat olivat yhtä liikkumattomia kuin muutkin kivet. Synkän, häntä ympäröivän äänettömyyden tyynnyttämänä seurasi Fabian Josén ja Rosenholzin liikkeitä. Molemmat olivat pysähtyneet ja näkyivät neuvottelevan hetkisen.
Sitten he varovasti painautuivat rannalla olevaan kahilaan. Pian katosivat he kokonaan.
Myrsky pani kahilan niin kovaan liikkeeseen, että Rosenholz ja José voivat huomaamattomasti lähetä.
Tarvitsematta enää pitää vaaria ystävistään, jotka nyt olivat näkymättömissä, ja joita pimeys ja tiheä kahila suojasi, asettui Fabian entiselle paikalleen.
Sillä aikaa pysähtyivät ystävykset vielä kerran. He eivät voineet nähdä pitkälle, mutta he tiesivät, että Fabianilla oli laveampi näköala.
Pimeässä tuntui järven ranta aivan autiolta. — Ellemme pian kuule Fabianin pyssyn laukausta, sanoi Rosenholz, niin todistaa se, etteivät intiaanit ole nähneet meidän laskeutuvan kukkulalta alas; kun he ovat suorassa rivissä melkein yhtä kaukana toisistaan, niin tulee meidän kummaakin hyökätä äärimmäisten kimppuun. Iske sinä viimeiseen, minä muserran ensimäisen paatensa alle; molempien jäljellä olevien kanssa tulemme luullakseni helposti toimeen, kun he peljästyneinä tovereittensa kuolemasta ovat välissämme.
— Hyvä! sanoi José.
Tämä tuuma oli hyvin mutkaton, ja hetkisen odottivat metsästäjät kuullaksensa Fabianin pyssyn pamauksen.
Tällä hetkellä jyrisi ukkonen, salamat leimahtelivat kuin tulikäärmeet pilvissä.
Molempia metsästäjiä vaivasi levottomuus, Rosenholzilla oli huolta myöskin silmäterästään, rakkaasta Fabianistaan, joka oli yksin vaarassa kalliolla.