— Fabian, sanoi kanadalainen surullisesti, olen liiaksi luottanut voimaani ja kokemukseeni; mitä tämä voima, mitä tämä kokemus minua hyödyttää? Fabian, José, antakaa anteeksi minulle! Mielettömyyteni on teidät turmioon saattanut.
— Siitä puhumme sittemmin, sanoi José. Aseesi on kädestäsi murskattu, samoin kuin ne olisivat murskatut minun kädestäni — siinä kaikki. Mutta luuletko, ettei meillä ole muuta tekemistä kuin naisten tavoin valittaminen, kuin haavoitettu puhveli, joka odottaa kuolemaa?
— Mitäpä voisi soturi, jonka käsiä hirvi nyt vaaratta voisi nuolla? sanoi kanadalainen nöyrästi.
— Selvää on, ettemme ennen yötä voi paeta täältä; tehkäämme siis hyökkäys. Fabian suojelee meitä pyssyllään täältä. Tiedäthän Rosenholz, että sellaiset rohkeat yritykset toisinaan onnistuvat. Kas näin! Tuolla alhaalla kivien takana makaa neljä roistoa, jotka meidän täytyy tappaa luoliinsa. Nyt on lähes yhtä pimeä kuin yöllä, meitä on kaksi neljää vastaan — siinä kaikki!
Sitten kääntyi José Fabianiin jatkaen:
— Vaikka ette kokonaan lakkaakaan tähystelemästä noita vuorella olevia roistoja, tulee teidän kuitenkin etupäässä, itseänne näyttämättä, tarkata noita aavikolla olevia. Jos viimemainitut meidät huomaavat ja joku heistä liikahtaa, niin ampukaa hänet; jos he ovat hiljaa, niin kyllä me heistä huolen pidämme. Rosenholz, tämä on varmaan sinunkin mielipiteeksi! Toimeen siis! Kun olemme muutaman iskun antaneet, palaan minä noutamaan teitä, don Fabian! ja sitten lähdemme.
Rosenholz suostui tuumaan, joka jo rohkeudellaan miellytti häntä ja jonka pimeän suojassa saattoi toteuttaa. Kostokin häntä siihen kiihotti.
He silmäsivät aavikolle, varmistuaksensa, ettei kukaan sieltä ollut lähtenyt.
Sitten luisuivat molemmat metsästäjät puukko hampaissa kukkulalta alas niin nopeasti, että Fabian tuskin luuli heidän lähteneen, kun he jo piiloutuivat järven rannalla olevaan kahilaan.
Fabian tuskin uskalsi hengittää, seuratessaan heidän liikkeitänsä.