Pilkkanauru kajahti vastapäätä olevalta kukkulalta ja hetkiseksi näyttäytyi mestitsi terveenä vahingoittumattomana, hiukset hajallaan liehuen pirullinen ivahymy huulillaan, puhvelin nahkojen takaa. Sitten katosi hän yhtä nopeasti.
Intiaani oli lainannut mestitsin pääkoristeet herättääksensä vihollistensa vimmaa, jonka tarkoitusperän hän oli saavuttanutkin.
— Lumivuorien kotka on päivällä liikkuvan pöllön kaltainen; hänen silmänsä ei voi erottaa päällikköä soturista, huusi mestitsi.
— Voi, José, tuo ihminen saattaa meidät onnettomuuteen; tästä hetkestä on meidän kesken taistelu elämästä ja kuolemasta! huudahti Rosenholz, asettuen paikalleen ja kiroten puoliääneen.
— Vannon äitini sielun kautta, sanoi José, että jos Jumala minulle elon päiviä suo, pistän puukkoni juurta myöten tuon puoleksi valkoisen, puoleksi mustan pirun sydämeen.
Ikäänkuin taivas olisi tahtonut osoittaa kuulleensa tämän valan, pimensi se äkkiä koko seudun; tulisten käärmeiden näköisiä salamoita risteili ja ukkonen jyrisi. Vuoren kaiku toisti tämän jyrinän, salaman valo valaisi omituisella, kaamealla valolla metsästäjiä.
Kanadalaisen ja Josén silmissä hehkui kiivas tuli, ikäänkuin saarroksessa olevan leijonan.
Heitä kohdannut kamala onnettomuus ei ollut heidän rohkeuttaan masentanut, hetkeksi vain muuttanut sen surulliseksi alakuloisuudeksi. Selvästi näkyi, että molemmat miehet, jotka hetkeksi taipuivat kuin myrskyn notkistamat tammet, taasen kohottautuisivat.
Tuollainen nöyryytyksen tunne, joka valtaa vanhan soturin, kun nuoret rekryytit anastavat hänen aseensa, valtasi nyt vihan sijaan kanadalaisen.
Vähitellen saavutti Josékin tavallisen reippautensa ja leikillisyytensä.