Näin sanoen ojensi Rosenholz takaisin Josén antaman pyssyn.
— Mutta Jumalan kiitos, alotti hän uudelleen, kun hänen tuskallinen alakuloisuutensa vähitellen muuttui raivoavaksi vimmaksi, jollainen toisinaan valtasi tämän jättiläisen, vielä on minulla jäljellä puukkoni, millä voin halaista jokaisen, joka näyttäytyy, ja kädet, jotka voivat kuristaa heidät, tai murskata heidän päänsä kiviä vastaan.
José ei vielä ottanut pyssyänsä.
— No, sinä mestitsi koira, sinä valkoisen rodun häpeätahra — te kuljeksivat intiaanit — uskallatteko ryömiä piilostanne ja tulla tänne! huudahti Rosenholz vimmoissaan Punakädelle, mestitsille ja heidän liittolaisilleen, — nyt on ainoastaan kaksi teidän vastassanne. Mitä on soturi ilman pyssyä?
Mahtava ukkosen jyrinä mustista pilvistä masensi hänen äänensä, mutta hänen uhkauksensa tuntui vaikuttaneen. Toinen intiaani, kulkien lähes samaa tietä kuin äsken kaatunutkin, oli tullut kultalaakson pensastoon, mutta hän salasi itsensä niin huolellisesti, että voi nähdä ainoastaan hänen silmänsä, päänsä ja punaiset hiusnauhansa.
— Hän se on, tuo mestitsikoira! huudahti José, joka luuli tuntevansa hänet, samalla kuin hänen kätensä kurottui pyssyyn. Mutta Rosenholz ehti ennen häntä.
Kostontunteen sokaisemana ja suuttuneena pyssynsä kadottamisesta sieppasi kanadalainen Josén aseen, ja suuntasi sydämessään raivoavan, malttamattoman vihan valtaamana sen mestitsiä kohti. Kun tämä oli samalla paikalla, jossa äskeinenkin intiaani, täytyi metsästäjän, jos mieli osata häneen, pistää pyssynsä ulos samoin kuin äskenkin.
Intiaani kaatui kuoliaaksi haavoitettuna pensastoon. Mutta kaksi laukausta kuului taasen samalla kuin kanadalaisenkin ja särki pyssyn hänen kädestään.
— Voih! huusi kanadalainen jyrisevällä äänellä nousten melkein kokonaan ylös ja uhaten kuollutta vihollista särkyneellä pyssyn perällä.
— Piru sinut vieköön, kirottu mestitsi! huusi hän puistaen ruumiille kättään.