Samassa kun hänen päänsä nousi kalliolle, kuunteli hän liikahtamatta. Ei sanaakaan, ei henkäystäkään hän kuullut.
Sitten uskalsi hän katsahtaa piiritettyjä suojelevien kivien yli. Tällä hetkellä juuri Fabian tarkoin seurasi molempien toveriensa liikkeitä ja näki heidän katoavan kahilaan.
Ennenkuin Fabian ehti huomata eteenpäin hiipivää intiaania, olisi tämä tapparallaan ehtinyt halaista hänen kallonsa, mutta Mustalintu toivoi saavansa metsästäjät elävinä valtaansa, ja siksi ei apahikaan koettanut tappaa Fabiania, vaan hiipi hänen luoksensa, temmataksensa häneltä aseet. Tällöin kääntyi Fabian. Hän pidätti huudahduksensa, peljäten siten ilmaisevansa toverinsa ja katkaisevansa heidän paluumatkansa, sekä tarttui äänettömänä intiaaniin, kun ei voinut pyssyänsä käyttää. Tulinen taistelu alkoi.
Molemmat taistelijat kierivät kalliolla ja taistelun aikana laukesi pyssy, kumpaakaan vahingoittamatta. Sen kuulivat molemmat metsästäjät ollessaan yhtä tuimassa taistelussa. Vihdoinkin sai Fabian, joka oli intiaania väkevämpi, voiton, ja piti vihollistaan maassa. Hän iski puukkonsa apahin rintaan, eikä tämä voinut iskua välttää. Onnettomuudeksi olivat molemmat taistelun aikana joutuneet kallion syrjälle. Heidän allansa kohisi vesiputous, ja kuoleva intiaani ponnisti viimeiset voimansa vetääkseen Fabianin mukanaan alas. Fabian koki turhaan vapautua punaisen soturin tuimasta syleilystä.
Hetkiseksi tunsi nuorukainen väsyneitten jäntereittensä raukeavan, mutta kuoleman pelko palautti hänen voimansa ja kiivaasti hän vastusti. Hän ei voinut kuitenkaan estää intiaania tempaamasta häntä mukanansa kallion syrjälle. Fabian, intiaani ja pyssy, jota ei ensinmainittu ollut kädestään päästänyt, vyöryivät kallion melkein kohtisuoraa rinnettä alas. Molemmat viholliset, jotka eivät olleet toisiansa päästäneet, kimmahtivat maahan ehdittyänsä korkealle. Fabian tunsi intiaanin kuoleman kangistaman käden päästävän hänet. Sitten hän ei enää mitään tiennyt. Hänen päänsä sattui maassa olevaan terävään kiveen, ja hän jäi tunnotonna makaamaan intiaanin viereen.
Monta minuuttia kului siitä, kun pyssynlaukaus kuului, siihen kun kanadalainen ehti kalliolle, saamatta epätoivoisiin huudahduksiinsa muuta vastausta kuin myrskyn ulvonnan. Syvä tuska kajasti vanhin metsästäjän kasvoilta. Don Antonion äsken peitetyn haudan päällä näki hän tuiman taistelun jäljet, näki suojuksena olleet kivet kumossa ja päästi pelottavan huudahduksen. Fabian ei ollut kalliolla.
Myrsky puhkesi nyt koko raivoonsa. Ukkonen jyrisi, vuoristo kajahteli. Tiheänä ja nopeasti seurasivat salamat toisiansa. Mustista pilvistä syöksyi vesivirtoja, ikäänkuin kaikki taivaan portit olisivat auenneet.
Rosenholz huuteli toisinaan jyrisevällä, toisinaan tukahutetulla äänellä lastansa, samalla etsiskellen joka kolon kalliolla.
Siellä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa.
— Kumarru alas, kumarru alas, Rosenholz! huusi José, joka oli ehtinyt kalliolle.