Mestitsi ei aavistanut, että ainoastaan yksi piiritetyistä oli kalliolla.
Huokaava tuuli oli suuresti kummastuksissaan päästessään vahingoittumatta paikalle, jossa kaksi soturia oli kuollut. Käskyn mukaisesti pysähtyi hän siihen.
Vaikka taivasta peittävät paksut pilvet pimensivät ilman, huomasi intiaanin tarkka silmä vähimmänkin aukon kivien välissä ja helposti näki hän, ettei hänen liikkeitään mikään pyssyn suu seurannut, niinkuin edellisten.
Syy siihen oli seuraava:
Fabianin huomio oli toisaalle käännetty, eikä hän aavistanutkaan, että Huokaava tuuli oli läheisyydessä, samalla kuin viimeksi mainittu piti vihollisen äänettömyyttä ja toimettomuutta jonakin juonena, josta hän ei päässyt selville. Siitä huolimatta odotti hän joka hetki tuhoa joltakin näkymättömältä kädeltä.
Punaisen soturin täytyi kestää jokunen pitkä ja kauhea hetki, ja ne käytti hän vielä kerran muistellaksensa noita kahta avutonta olentoa, jotka hän jättäisi — vaimoansa ja pientä lastansa.
Hänen yläpuolellansa oli yhä vain yhtä hiljaista, ja hän oli häiritsemättä päässyt kukkulan juurelle. Tämän odottamattoman onnen kiihoittamana alkoi hän toivoa, että hänen onnistuisi omin käsin ja hengellään sitä maksamatta temmata vihollisilta heidän viimeinen aseensa.
Hän tiesi molempien päälliköitten seuraavan hänen liikkeitänsä, ja vielä kerran pysähdyttyänsä antoi hän merkin puhvelin nahkojen takana oleville rosvoille.
Sitten alkoi hän, kummastellen vihollisten käsittämätöntä toimettomuutta hitaasti kiivetä rinnettä ylös.
Varovasti hiipi hän eteenpäin, eivätkä edes irtautuneet kivet hänen läsnäoloansa ilmaisseet.