Kun Gilajoki on kulkenut läpi Sumuvuorten, yhtyy eräs sen haaroista Punaiseen jokeen, joka virrattuaan läpi Teksasin, caignas- ja comanhi-intiaanien metsästysmaiden, laskee Meksikon lahteen.
Kuudenkymmenen penikulman päässä Venadon haciendasta ja noin tunnin matkan päässä molempien jokien yhtymäpaikasta on ääretön setri-, korkkitammi-, sumach- ja tammipuumetsä. Tästä metsästä aina Punaiseen jokeen saakka on miehen korkuista ruohoa kasvava aavikko.
Täällä, aivan metsän partaalla, on Puhvelijärvi, ja sen rannalle oli nyt majoittunut tusinan verta miehiä, joista toiset nojasivat satavuotisten tammien runkoihin, toiset olivat pitkällään maassa nukkuen. Lähellä heidän lepopaikkaansa juoksi oja.
Oli aamu, aurinko nousi, luoden ensimäiset säteensä järvelle, jonka pintaa peittivät leveälehtiset vesikasvit.
Nämä mukavasti järven rannalla lepäävät miehet olivat don Augustinin ennakolta lähettämiä vaqueroita (paimenia), jotka olivat seuranneet tänne villihevosten jälkiä ja odottivat nyt isäntäänsä metsästämään. Järven toiselle puolen olivat he raivanneet lavean alan ja tehneet puitten rungoista tiheän aituuksen. Seipäät olivat syvälle maahan kaivetut ja toisiinsa sidotut puhvelinnahkaisilla hihnoilla, joten aituus kesti koviakin sysäyksiä. Tämä näin suljettu ala oli soikea ja kapea, aukko oli siitä rannalle. Aituus oli peitetty oksilla, jotta se ei peljästyttäisi villihevosia.
Miesten joukossa oli neljä, jotka eivät olleet don Augustinin väkeä, ja jotka jo puvustaan, mikä oli puolivillien lainen, mutta vielä enemmän tummaksi ahavoituneesta muodostaan erotti toisista. Nämä neljä olivat puhvelin pyytäjiä, jotka toimensa vaikeuksien väsyttäminä lepäsivät järven rannalla, johon, niinkuin nimikin osoitti, puhvelit suurina parvina tulivat juomaan. Äsken nyljetyt puhvelin nahat, jotka olivat asetetut läheisyyteen kuivamaan, todistivat, että nytkin oli puhvelia käynyt järven rannalla. Paimenten joukossa makasi melkein kokonaan tiheän ruohon peitossa suuri koira, joka tuon tuostakin kohotti päätänsä ja päästi valittavan ulvonnan. Koiran omistaja, rotevaruumiinen, pitkä mies oli polvillaan madonnan kuvan edessä, jonka oli ripustanut kuhmuiseen tammeen, ja luki siinä aamurukoustansa. Koiran ulvonta herätti hänen huomionsa ja Encinas, siksi toverit häntä nimittivät, meni koiransa luo, rauhoittaen sitä.
— Ehkäpä Oso vainuu jotain kuljeksivaa intiaania? sanoi nuorin paimenista Encinaalle tämän puhellessa koiralle.
— Ei poikaseni, vastasi Encinas, koira vain omalla tavallaan ilmaisee, mitä sen mielessä on. Jos intiaaneja kuljeskelisi täällä, niin saisittepa nähdä sen karvan nousevan ja sen silmien kiiluvan kuin tulikekäleitten. Ei se silloin olisi noin tyynenä eikä rauhallisena. Rauhoittukaa siis!
Näin sanoen meni Encinas nukkumaan ja hänen toverinsa seurasivat hänen esimerkkiänsä, jättäen vartioimisen Osolle. Pian ilmoitti koiran äänekäs haukunta jonkun lähenevän. Paimenet nousivat ja näkivät isännän palvelijoiden tulevan; nämä ilmoittivat isännän heti saapuvan. Heidän vielä purkaessa kuormia ja pystyttäessä telttoja puiden siimekseen, nelisti esiin ratsastaja, ilmoittaen isännän olevan tulossa.
Pian saapuikin ratsastajajoukko. Isäntä nosti tyttärensä satulasta, tarkasteli tyytyväisenä palvelijainsa toimia ja meni sitten telttaansa levolle. Sinne meni ihana donna Rosaritakin, joka ensin pelkäsi Encinasta ja hänen kolmea toveriansa, kunnes tuli vakuutetuksi, etteivät nämä olleet intiaaneja, vaan rauhallisia puhvelin pyytäjiä. Pian hän taasen palasi isänsä kera. Puhvelin pyytäjät olivat juuri satuloimassa hevosiansa, ajaaksensa otuksia joen rannalla, etäällä Puhvelijärvestä.