— Mitä nyt, Oso? sanoi Encinas koiralleen, joka taasen alkoi ulvoa, onko intiaaneja lähellä?
— Intiaania! huudahti peloissaan lähellä oleva Rosarita, onko niitä näillä seuduilla?
— Ei, neiti, sanoi Encinas, ei näy jälkeäkään heistä lähistöllä, elleivät he oravien ja villikissojen tavoin hyppää puusta puuhun, mutta tämä koira…
Puhvelin pyytäjät seurasivat Oson liikkeitä. Koiran silmät muuttuivat punaisiksi, sen karva nousi pystyyn; raivoissaan hyppäsi se pari askelta eteenpäin, mutta kääntyi sitten tyynempänä takaisin ja laskeutui muristen ruohostoon.
— Tämä koira, jatkoi Encinas, on opetettu taistelemaan intiaaneja vastaan, ja se haistaa ne jo pitkältä; mutta nyt on se rauhoittunut, ja se todistaa, että vainu petti sen hetkeksi. Nyt saamme sanoa jäähyväiset herrasväelle ja toivottaa onnellista metsästysretkeä.
Encinas veti satulavyön kireämmälle ja aikoi nousta ratsaille. Sillä aikaa kuiskasi Rosarita jotain isänsä korvaan. Ensin kohautti tämä olkapäitään, mutta loi sitten hellän katseen tyttäreensä ja sanoi Encinaalle:
— Sanokaa, ystäväni, te olette kai olleet monessa tuimassa taistelussa punanahkojen kanssa ja tunnette kaikki heidän sotajuonensa?
— Viisi päivää sitten taistelin elämästä ja kuolemasta niiden kanssa, vastasi Encinas.
— Siinä sen kuulit, rakas isä, sanoi Rosarita.
— Missä sitten? kysyi don Augustin.