— Hyvä, jäisittekö luoksemme metsästyksen loppuun asti, jos maksan teille kolme piasteria päivässä?
Encinaan toverit suostuivat ilolla tähän.
— Myöskin saa jokainen teistä valita itselleen kelpo hevosen pyydystämistämme.
— Niin jalomielistä herraa halusta palvelee, sanoi Encinas.
— Toivon, sanoi don Augustin, että kahdeksankolmatta paimenen, ja neljän näin rohkean metsästäjän, siis yhteensä kahdenneljättä puolustajan avulla ei huviasi, tyttäreni, tule mikään pelko häiritsemään.
Vastauksen sijasta suuteli Rosarita isäänsä. Aurinko oli jo katoamaisillaan puitten latvojen taakse, kun asia tuli kaikkien mieliksi ratkaistuksi. Ryhdyttiin metsästyksen valmistustoimenpiteisiin. Ne olivat hyvin mutkattomia; riisuttiin taasen puhvelinmetsästäjäin hevoset ja ajettiin varahevoset aituukseen, sekä raivattiin molempia telttoja lukuunottamatta tieltä kaikki, mikä olisi peljästyttänyt villihevosia.
Nyt läheni hetki, jolloin nämä eläimet, jotka kauvan olivat olleet estetyt pääsemästä juontipaikalleen ja joelle, koettaisivat ehkä lähestyä järveä. Don Augustin kysyi paimenilta, oliko niiden kolmen päivän kuluessa, jotka aituus oli ollut valmiina, hevosia näkynyt?
— Ei, teidän armonne, vastasi muuan, ja Ximenes on kolmen miehen kanssa ollut yhtä mittaa joella estämässä hevosia sinne pääsemästä.
— Sitten ainakin jotkut yrittävät vanhaan juontipaikkaansa.
Puolikuivat puhvelinnahat otettiin puista, joissa ne olivat riippuneet, suitset, satulat ja astiat kannettiin syrjään. Sitten katkaistiin oksia, jotta voitiin tuoreilla lehdillä peittää kuihtuneet. Kaksi hevosta vain satuloitiin. Ne olivat nopeimmat ja niillä ratsastavat paimenet olivat taitavimmat lasson heittäjät. Don Augustin tyttärineen asettui teltan ovelle siten, että ovena oleva uudin peitti heidät; siitä he saattoivat nähdä järvelle, mutta hevoset eivät voineet nähdä heitä.