Paimenet ja metsästäjät asettuivat sille rannan puolelle, joka oli vastapäätä polkua, jota, niinkuin jäljet osoittivat, hevoset tavallisesti tulivat rannalle. Ratsastavat paimenet piiloutuivat aituukseen, tuon ahtaan aukon lähelle, jonka tarpeen tullen voi sulkea pitkillä seipäillä. Ellei huomattu telttoja, näytti järvi ympäristöineen aivan autiolta.
Nyt kuului etäinen kohina, joka äkkiä taukosi. Hevosparvi oli varmaan huomannut paikan omituisen näyn, ja peljästyneenä pysähtynyt. Ainoastaan yksi hirnunta, kimeä ja läpitunkeva kuin luikurin ääni, tunkeutui väijyksissä olevain metsästäjäin korviin. Mutta pian taasen kahisi pensasto ja kuusi hevosta, muita rohkeampia, näyttäytyi metsän rinteessä kohotetuin päin, punaisin, avonaisin sieramin ja hehkuvin silmin. Harjat liehuivat niiden nopeasti liikkuessa, sitten kääntyi viisi niistä ja katosi kuin salamat metsään. Yksi ainoa jäi jäljelle; sen ruumis värisi, se ojensi kaulaansa kohti järveä. Se oli lumen valkoinen ja kimaltava kuin joutsen, sillä oli hieno kaula, leveä rinta ja vahvat lautaset. Valkoinen jouhitöyhtö riippui sen otsalla kahden hehkuvan silmän välissä, ja hännällään pieksi se kylkiänsä. Sen samalla pelkäävässä ja ylpeässä asennossa oli jotain kesytöntä majesteettia.
— Jumala minua varjelkoon! kuiskasi Encinas nuorelle paimenelle, joka hyvällä syyllä oli asettunut metsästäjän viereen, se on aavikoiden valkoinen ori.
— Aavikoiden valkoinen ori! toisti paimen. Mikä se on?
— Se on sellainen valkoinen hevonen, selitti Encinas, jonka ani harvoin näkee ja joka ei milloinkaan anna vangita itseään.
— Loruja, narraatte vain.
— Vait, älkää pelottako hevosta; katselkaa sitä tarkoin, sillä milloinkaan ette saa nähdä senkaltaista.
Todella olikin mahdotonta tavata kauniimpaa eläintä. Se oli samalla voimakas ja nopea. Muutamalla hyppäyksellä, niin notkealla ja keveällä, että se näytti tanssivan ruohistolla, läheni se järveä. Yhdellä hyppäyksellä saavutti tuo jalo eläin veden rajan. Siihen pysähtyi ori, ja peilikirkas veden pinta kuvasti sen ylpeän ja hienon pään, ja pienet, eteenpäin taivutetut korvat. Nyt ojensi se päätänsä, paremmin nähdäksensä ympärillensä ja laski varovasti toisen etujalkansa veteen. Tämä liike oli niin kevyt, ettei tyyni veden pinta värissyt, vaan yhtä kirkkaasti kuvasti ylpeän ja komean ruumiin.
— Voi, sennor Encinas, sanoi nuori paimen hiljaa, nyt täytyy minun heittää lassoni sen päälle.
— Epäilen sitä; melkein aina tapahtuu jotain sille, joka tahtoo ottaa kiinni aavikoiden valkoisen oriin, sillä se se todellakin on; katsokaa vain, kuinka harvinaisen kaunis se on.