Kun sanansaattajat olivat lähteneet, keräilivät don Augustinin luo jääneet palvelijat polttopuita nuotioihin.
Hämärä jo levisi seudulle, järven pinnalla kajastivat laskevan auringon taivaalle synnyttämät punaiset värivivahdukset. Oli hetki, jolloin järvestä nousevat usvat alkavat metsässä tihetä, jolloin linnut sanovat jäähyväisensä poistuvalle päivälle, jolloin iltatuuli suhisee. Rosarita jutteli Encinaan kanssa, kun omituinen ilmiö äkkiä nousi peljästyneen tytön silmien eteen. Lehdikosta, joka varjosti sitä ojannetta, jonka kautta järvi purki vetensä, läheni varovasti kummallinen olento. Pelottava ja samalla kummallinen päähine, maalatut kasvot ja piirretty iho osoittivat hänen olevan intiaanin.
Encinas itsekin katseli häntä hetkisen peljästyksen sekaisella hämmästyksellä, joka valtasi kaikki muutkin. Mutta pian rauhoitti hän don Augustinin, joka oli rientänyt aseilleen.
— Ei tässä vaaraa ole, sanoi metsästäjä, hän on ystävä, vaikka kamalaltakin näyttävä: hän on mies, jolle olen erittäin kiitollinen, niinkuin äsken kerroin neidille.
Läsnä-olevain epäilykset poistaaksensa läksi Encinas intiaania vastaan. Kun tämä huomasi rannalla istuvat henkilöt, heitti hän pyssynsä, jota tähän asti oli kantanut kädessään, olalleen ja tuli Encinasta kohti. Intiaani oli nuori sotilas, hänellä oli notkea, voimakas ruumis ja ylpeä muoto. Hänen rintansa ja leveät hartiansa olivat alastomia, hänen kapeille lanteilleen oli kääritty viitta, jonka heleät värit heti pistivät silmään. Hänellä oli säärysvarret tulipunaisesta kankaasta; niitä kannattivat koreat, jouhista kudotut sukkanauhat, jaloissa oli omituisilla neuloksilla koristellut puolisaappaat. Hänen päänsä oli sileäksi ajeltu, paitsi yhtä hiustukkoa, joka muodosti ikäänkuin höyhentöyhdön ja oli kummallisesti koristeltu. Ensinnäkin oli hänellä jonkunlainen kapea, kahdesta kääritystä kaulahuivista tehty turbaani. Turbaanin poimuissa nähtiin suuren kalkkarokäärmeen kuivattu, kiiltävä nahka, jonka vielä kalkoilla varustettu häntä riippui hänen toiselle olalleen, pää taasen terävine hampaineen toiselle. Intiaanin kasvot olivat säännölliset ja kauniit. Nuori soturi läheni huoletonna. Hän ei välittänyt herättämästään kauhusta, vaan loi ihastuneen katseen Rosaritaan, joka oli yhtä vaalea kuin hameensa valkoinen kangas.
Kyyhkynen, joka välttääksensä päällensä iskevää petolintua pakenee kaktuskasvien terävien okaiden väliin, ei vapise eikä pelkää enemmän kuin Rosarita, kun hän kauhun valtaamana tunkeutui metsästäjän turviin.
— Onko tänään satanut lunta järven rannoille, vai kasvaako lumpeenkukkia metsässä? sanoi intiaani esiin astuessaan.
Emme saata sanoa, tuntuiko nuori soturi tätä lausuessaan tytöstä yhtä kammottavalta kuin ennenkin, varmaa ainakin on, ettei hän enää tunkeunut niin lähelle metsästäjää. Hän ei kuitenkaan vielä ollut kokonaan rauhoittunut.
— Mitä nyt? kysyi Encinas espanjan kielellä; tuoko comanhi ikäviä tietoja, ja luuliko hän olevansa vihollisen seassa, kun tuli tänne pyssy kädessä, aivan kuin olisi ollut apahien jäljessä?
Tämän kysymyksen teki Encinas soturille, että Augustinin tytär kokonaan rauhoittuisi.