Ukkosensäde, se hänen nimensä oli, hymyili halveksivasti.
— Apahien jäljessä, sanoi hän, kulkee comanhiheimon soturi ainoastaan piiska kädessä. Comanhi näki tässä lähellä puhvelin jälkiä ja toivoi tapaavansa ne järven rannalla.
Encinas ei ollut unohtanut, että intiaani oli luvannut hänelle ajaa takaa molempia erämaan rosvoja, joitten kanssa hän äsken oli taistellut; hän tiesi myöskin, ettei soturi ollut mies, joka hevillä heittäisi aikeensa.
— Oletteko muuta mitään nähneet? kysyi metsästäjä.
— Valkoisten jälkien joukossa olen erottanut Punakäden ja mestitsin jäljet ja tulin kehoittamaan ystäviäni olemaan varuillansa.
— Mitä? Ovatko ne roistot täällä? kysyi metsästäjä levottomasti.
— Mitä hän sanoo? kysyi kartanon omistaja.
— Eipä juuri mitään, sennor Pena, vastasi Encinas. Voitteko aavistaa, kysyi hän vielä comanhilta, mitä varten Punakäsi ja mestitsi tulevat tänne?
Nuori soturi katseli äänetönnä rannalla olevia henkilöitä. Uudelleen kääntyivät hänen silmänsä mieltymyksellä donna Rosaritaan, joka seisoi nojaten isäänsä.
— He tulevat lumpeenkukan tähden, joka on niin valkoinen kuin ensi lumi, sanoi hän vakavasti.