— Vaikkapa heitä olisi kymmenen, sanoi hän, olisi häpeäksi peljätä sellaisia roistoja ja keskeyttää niiden tähden huvinsa; muuten on meitä kyllin paljon, ettei meidän tarvitse mitään peljätä.
— Nyt huomaan, miksi Oso haukkui, sanoi metsästäjä. Se vainusi ystäviä ja vihollisia. Näitte, ettei se liikahtanutkaan, kun tuo nuori soturi tuli, voitte luottaa sen vaistoon.
Ennen yön tuloa otti Encinas kuitenkin pyssynsä, vihelsi uskollista koiraansa ja tarkasteli sen kera Puhvelijärven ympäristöt. Varovaisuudesta muutatti don Augustin omansa ja tyttärensä teltan aukon keskelle, palavien nuotioiden väliin.
Paimenet ja Encinaan toverit olivat jo päättämäisillään illallisensa, kun tämä palasi. Hän ei ollut huomannut mitään levottomuutta herättävää, ja kaikki rauhoittuivat.
Herrasväen syödessä vähän kylmää ruokaa mukana tuoduista eväistä, juttelivat toiset vähän matkan päässä matalalla äänellä päivän tapauksista. Roteva metsästäjä istui heidän joukkoonsa. Nuotiot loivat kirkkaan valon ympärilleen ja kajastivat järvelle.
— Olen säästänyt vähän teillekin, jotta ette jäisi ilman illallista, sanoi nuori paimen Encinaalle; kohtuullista on, että jokainen saa osansa, eikä varsinkaan saa unhottaa teitä, joka osaatte kertoa niin kummallisia juttuja.
Encinas kiitti paimenta hänen huomaavaisuudestaan ja kävi sitten käsiksi ruokaan; mutta hän söi yhtä äänetönnä kuin suurella ruokahalullakin, eikä nuori paimen ollut tähän äänettömyyteen ensinkään tyytyväinen.
— Ette ole siis nähneet mitään erinomaista läheisyydessä? sanoi hän puheen aluksi.
Metsästäjä teki kieltävän liikkeen, mutta avasi suunsa ainoastaan syödäksensä.
— Miten lieneekään, alotti nuorukainen uudelleen, mutta Francisko, joka ajoi takaa aavikoiden valkoista oritta, ei ole palannut.