Rosaritan nähdessään oli mestitsissä herännyt halu hänet ryöstää, mutta kun hän ei uskaltanut yksin ryhtyä tähän, eikä aikakaan tuntunut hänestä suotuisalta, päätti hän ensin viedä kätköön rosvoamansa tavarat ja sitten yhtyä apaheihin, toteuttaaksensa heidän avullaan tuumansa.

Senpätähden hän, niinkuin jo tiedämme, etsi intiaanit, heidän anastettuaan kullanetsijäin leirin, ja auttoi heitä ystävyksiä saarrettaessa. Samalla sopi hän Mustanlinnun kanssa, että he määrättynä päivänä kohtaisivat toisensa jokien yhtymäpaikalla. Siellä aikoi hän panna toimeen pirullisen tuumansa ja anastaa Rosaritan.

Nyt hän isänsä kanssa souti tuota kovassa lastissa olevaa ruuhta. Vaikka virta oli jotensakin väkevä, saivat molemmat tottuneet soutajat ruuhen kulkemaan nopeasti. Pian näkyi etäällä pieni, viheriä saari, jonka nähtyään soutajat enensivät ponnistuksiaan. Se oli keskellä Gilajokea oleva pieni Puhvelisaari.

Molempien rosvojen ohjatessa matkaansa suoraan sinne kulki heidän tietämättänsä tuo nuori comanhi pitkin joenrantaa ja vartioi tarkoin ruuhen liikkeitä. Ennenkuin alus oli ehtinyt joen viimeiseen mutkaan, pani hän aseensa ja vaatteensa kääryyn päänsä päälle ja ui yli. Pian oli hän ehtinyt vasemmalle rannalle ja piiloutunut paikalle, josta hän, itse näkymättömänä, saattoi tarkoin nähdä kaikki mitä saarella tapahtui.

Molemmat rosvot pysähtyivät saaren rannalle, levittivät varovasti puhvelin nahkoja ruohostolle, jotta ei heidän jälkiänsä huomattaisi ja leikkasivat sitten puukoillaan suuren, pyöreän turpeen maasta. Mukana olevalla lapiolla kaivoivat he maata, jonka panivat säkkiin. Siten syntyi kuoppa, joka ori pian niin suuri, että sinne voi kätkeä aseet ja muut ruuhessa olevat tavarat. Kun rosvot olivat sinne kaikki kätkeneet, laskivat he varovasti turpeen paikoillensa ja peittivät siten kätköpaikan niin hyvin, ettei siitä huomannut jälkeäkään. Sitten he taasen palasivat rannalle ja jatkoivat tyhjällä ruuhellaan matkaansa. Kolmen päivän kuluttua Rosenholz ja José näkivät ruuhen.

Nyt tuli nuori Comanhikin esiin piilostaan ja sanoi itsekseen: Heidän sielunsa on haudattuna tänne, he tulevat siis pian takaisin.

Sitten meni hän metsään, jatkaen yksinäistä matkaansa. Myöhemmin kohtaamme hänet vielä.

Täytettyämme näin aukot kertomuksessamme palatkaamme Rosenholzin ja Josén luo, jotka jätimme kultalaaksoon suremaan kadonnutta Fabiania.

Vasta aamupuolella oli myrsky ja tuo kauhea rajuilma, joka viimeksikerrottuna iltana raivosi kultalaaksossa ja sen ympäristöllä, tauonnut. Nyt oli taivas kirkas ja selkeä, uhkaavia ukonpilviä ei enää näkynyt. Sitä selvemmin näkyivät maassa rajuilman tuottaman hävityksen jäljet. Ankara sade oli huuhtonut maan niin, että jokainen ihmisjälki oli kadonnut. Vuorelta, joka edellisenä päivänä oli ollut niin äänetön, kuului nyt kohiseva jyrinä. Se syntyi monista mutaisista, likaisista vuoripuroista, jotka syöksyivät kalliolta alas ja kuljettivat laaksoon oksia, korsia ja soraa. Näitä hävityksen jälkiä valaisi nyt kirkas ja loistava aamuaurinko.

Muuan mies istui allapäin kallion paadella intiaanihaudan luona. Tuska näkyi yhtenä ainoana yönä uurtaneen syviä juovia hänen kasvoilleen. Hänen harmaat hapsensa liehuivat ahavoituneilla poskilla, joita nyt kuitenkin huolet vaalensivat, eikä hän tuntunut välittävän hehkuvista auringon säteistä, jotka osuivat hänen paljaaseen päähänsä. Tämä mies oli kanadalainen metsästäjä. Hänen äskeisten tapausten järkyttämät sielunvoimansa oli kokonaan masentanut tämä viimeinen, kauhea isku. Hän oli liikkumaton, hänen katseensa alakuloinen, epätoivo saattoi hänet äänettömäksi. Kauvan istui hän synkässä toimettomuudessa. Vihdoin nosti hän hitaasti päätänsä, ikäänkuin mies, joka kauvan on ollut vaipuneena kuoleman kaltaiseen horrostilaan, mutta jonka ainoa, jäljellä oleva elämän kipinä vähitellen herää, panee veren taasen liikkeelle ja tuo uutta eloa jäseniin. Tahtomattaankin ojentui hänen käsivartensa, hänen kätensä aukeni, ikäänkuin olisi hän tahtonut tarttua tavalliseen aseeseensa, mutta koskettikin vain tyhjää ilmaa.