— Isäni, vastasi hän, omaa päällikön viisauden ja ijän, mutta hän ei voi tehdä comanhisoturia kuuroksi eikä sokeaksi. Kolmen valkoisen soturin joukossa on kaksi, joitten nimet ovat hänen muistossaan pysyneet, mutta ne eivät ole samat nimet, jotka hän äsken kuuli.
— Hitto vieköön, sanoi Rosenholz vilkkaasti, tuo on kohtelias tapa sanoa minua valehtelijaksi, mutta minä en ole milloinkaan valehdellut pelosta enkä ystävyydestä.
Sitten jatkoi hän suuttuneena:
— Joka syyttää Rosenholzia valheesta, muuttuu hänen viholliseksensa. Takaisin siis, comanhi, älkääkä tulko enää näkyviin! Erämaa on tästä alkaen liian ahdas meille molemmille.
Tätä sanoessaan veti hän pyssynsä vireesen, mutta intiaani pysyi yhtä tyynenä ja viittasi kädellään.
— Ukkosensäde, huusi hän lyöden ylpeästi rintaansa, etsii Punaisen joen varsilta Lumivuorten kotkaa ja Matkijalintua. Hän luuli niitten etsivän poikaa, jonka apahikoirat ryöstivät heiltä.
— Kotka? Matkijalintu? huudahti Rosenholz kummastuneena. Niin, totta kyllä, minä unohdin… Mutta sanokaa minulle, nuori ystäväni, jatkoi vanha metsästäjä vilkkaasti, oletteko nähneet Fabianiani, oletteko nähneet etsimääni poikaa?
Ja äkkiä riensi hän joelle ja kahlasi jättiläisaskeleilla sen yli.
— Niin, niin, Kotka ja Matkijalintu, me olemme samat, niin nimittivät apahit meitä, mutta en sitä muistanut, jatkoi kanadalainen kahlatessaan vedessä, joka loiskui korkealle. Odottakaa. Ukkosensäde, odottakaa, tästä lähin olen teille, mitä rauta on nuolelle, terä varrelle… ystävänne elämässä ja kuolemassa.
Nuori intiaani hymyili odottaessaan metsäsissiä, joka pian ehti rannalle.