Nuori comanhi käsitti täydellisesti kanadalaisen silmäyksen merkityksen.
— Vielä on vaara kaukana, vastasi hän, viitaten itään, jossa melkein näkymätön savupatsas kohosi intiaanien leiristä. Comanhi seuraa ystäväänsä Puhvelisaarelle, he sytyttävät neuvottelunuotion päättääksensä, mitä on tehtävä. Menkäämme!
Metsäsissi ja intiaani kahlasivat joen poikki yhtyäksensä Gayferokseen ja Joséhen, jotka sitä levottomampina odottivat keskustelun päättymistä, kun he eivät olleet siitä sanaakaan kuulleet.
Juhlallisesti puristi intiaani molempien valkoisten kättä ja kaikki neljä menivät nuotion ääreen, jossa valkoiset äsken olivat ateriansa valmistaneet. Nyt he olivat aivan toisessa mielentilassa. Ateria oli heidän uupuneisiin jäseniinsä tuottanut uutta eloa ja voimaa, uusien aseiden omistaminen oli herättänyt heidän sydämessänsä, jonka alakuloisuus oli vallannut, uutta luottamusta.
Nuori intiaani söi nopeasti kappaleen puhvelin lihaa; hän sanoi erään mestitsin joukkoon kuuluvan intiaanin haavoittaneen eläimen. Rosenholz kertoi tovereillensa, mitä hän äsken oli kuullut.
— Nuo ovat huolestuttavia ja vakavia seikkoja, sanoi hän lopuksi. Tulee vaikeaksi vihollisen takaa-ajaminen, kun itsekin on takaa-ajettuna.
— Niinpä niinkin, vastasi José, mutta nyt kun olemme soturin aseilla varustettuina, on meidän helpompi päästä tarkoituksemme perille kuin silloin, kun apahien saartamina ajoimme takaa don Antoniota.
Kanadalainen, samoin kuin Josékin, luottivat järkähtämättömästi itseensä ja sillä he voivatkin tehdä ihmeitä. He oivalsivat, ettei tehtävä menisi yli heidän voimiensa.
— Olkoon miten tahansa, huudahti kostonhimoinen José, minä tyhjennän uudelleen tuon kirotun mestitsin kätkön, jonka äsken niin suurella vaivalla peitimme. Tulkaa, Gayferos! Sillä aikaa kun Rosenholz neuvottelee tämän nuoren soturin kanssa, heitämme me noitten kyykäärmeiden muun saaliin, paitsi pyssyt, jokeen.
Suuttunut José poistui Gayferoksen kanssa. Kun intiaani oli syönyt, sanoi kanadalainen: