— Jos soudamme koko yön, ehdimme sinne huomen-illalla, kun aurinko on yhtä lähellä taivaan rantaa kuin nytkin, vastasi intiaani.
Täytyi siis soutaa puolen vuorokautta. Oli tuskin luultavaa, ettei jokunen heidän vihollisistansa keksisi heitä.
Samalla kuin Rosenholz huolellisesti tarkasteli molempia rantoja — sillä mestitsi joukkoineen oli varmaan jommallakummalla, mietti hän comanhin kertomuksen yksityiskohtia arvostellaksensa kuinka pian saavuttaisi mestitsin.
Ukkosensäteen kertomus ei tuntunut hänestä tyydyttävältä ja levottomana ajatteli hän, mikä kohtalo tulisi Fabianille.
— Ken väestänne oli Punakäden leirissä? kysyi hän.
Intiaani näytti vieressään soutavaa intiaania.
— Voih! huudahti metsäsissi vavisten, miksi ette sitä heti sanonut? Comanhi, jatkoi hän liikutetulla äänellä, kääntyen soutajaan, olette nähneet tuon nuoren etelän soturin, joksi Fabiania nimitätte, oletteko jutelleet hänen kanssaan? Mitä hän teki? Oliko hän rauhallinen? Käänsikö hän usein silmänsä taivaan rannalle pilvistä etsiäksensä Lumivuorten kotkaa, jota teidän tulisi nimittää Merikotkaksi? Puhukaa, comanhi, isän korvat ovat avoinna kuulemaan jotain rakkaasta pojastaan.
Mutta soturi ei vastannut mitään näihin kysymyksiin, sillä hän ei ymmärtänyt espanjan kieltä, eikä kanadalainen osannut comanhien kieltä.
Ukkosensäde käänsi kanadalaisen kysymykset ja intiaanin vastaukset.
— Nuori etelän soturi, vastasi hän, oli levollinen ja surumielinen, ikäänkuin illan puhde vuoristossa, silloin kun satakieli alkaa laulunsa.