— Kuuletko José, huudahti kanadalainen kyynelsilmin.
— Hänen kasvonsa, jatkoi tulkki, kääntäen sanasta sanaan, olivat vaaleat, ikäänkuin kuun säteet järvellä; mutta hänen silmänsä loistivat, ikäänkuin kiiltomato aavikon ruohikossa yön tultua.
— Niin, niin, sanoi kanadalainen, saadakseen tietää, onko joku urhoollinen, ei pidä katsoa häntä kasvoihin, vaan hänen silmiinsä.
— Mutta, jatkoi tulkki, mitä osoittavatkaan nuoren soturin vaaleat kasvot ja tuli hänen silmissään? Niin, hän kärsii nälästä, mutta hänen ruumiillinen tuskansa ei ole tunkeunut hänen sieluunsa. Sotilaan sielu ei milloinkaan kärsi ruumiin tuskista. Vanha metsästäjä oli elänyt intiaanein parissa tarpeeksi kauvan, ettei asettanut järkähtämätöntä rohkeutta kaikkea muuta korkeammaksi; hurja ilo loisti hänen silmistään kuullessaan intiaanin ylistävän hänen kasvattipoikaansa.
— Etelän nuori soturi, alkoi intiaani uudelleen, joka kenties lainasi Fabianille omat tunteensa, ei yrittänytkään etsiä Kotkaa pilvien joukosta; hän katsoi omaa sydäntänsä, ja niiden vihollisien kuolinhuuto, jotka hän oli saattanut hengiltä, kaikui ihanalta hänen korvissaan, kun hän hymyili kuoloa vastaan.
— Ole huoletta comanhi, nuorukainen ei virkkanut mitä ajatteli. Hän tietää kyllä, että vanha Rosenholzinsa… Mutta, jatkoi kanadalainen äänellä, jota turhaan koetti saada vakavaksi, tietääkö comanhi, milloin… milloin… tuo nuori soturi teloitetaan?
— Kun suuri, Mustaksilinnuksi nimitetty päällikkö yhtyy mestitsiin jokien haarassa.
— Olette nyt molemmat väsyneitä, sallikaa Josén ja minun nyt soutaa, sanoi kanadalainen leimuavin silmin. Kotka on korppien jäljillä.
Vene liukui sukkelammin veden pintaa myöten kahden uuden soutajan voimakkaista aironvedoista.
Suuri kuorma oli poistettu kanadalaisen sydämestä; hän tiesi Fabianin elävän ja että hänen teloituksensa oli lykätty siksi, kunnes Mustalintu kohtaisi mestitsin; hän tiesi sen lisäksi Mustanlinnun joukon olevan heidän jäljessänsä ja että hän olisi saapuva ennen tätä nimitetylle paikalle.