— Me ristiinnaulitsemme heidät, Rosenholz! huudahti José, antautuen tuon hurjan kiihkon valtaan, jonka hänen vihansa Punakättä ja mestitsiä kohtaan herätti. Tuo tiikeripari ei ansaitse parempaa kohtaloa.
Tuo rehellinen metsästäjä, joka paremmin osasi rakastaa kuin vihata, ja tuo leppymätön espanjalainen, joka taisi sekä vihata että rakastaa, soutivat vielä innokkaammin.
Joen vesi muuttui melkein mustaksi, sillä rannat lähenivät toisiaan, muodostaen kapean kanavan, jota varjosti tiheä metsikkö. Viimeinen laskeuvan auringon purppurasäde heitti pitkän valonsäteen tuon viheriän lehdikön alle, sekaantuen tummiin varjoihin, jotka häilyivät veden pinnalla.
Ennenkuin soudettiin tuohon pimeään kanavaan, antoi Ukkosensäde vieressään istuvalle sotilaalle merkin, ja molemmat tarttuivat jälleen airoihin metsästäjäin käydessä käsiksi pyssyihinsä. Heti sen jälkeen antoivat intiaanit kuulua tukahutetun huudahduksen, joka oli veden pinnalla leijailevien pääskysien viserryksen kaltainen. Jonkun hetken perästä liukui vene puiden varjossa. Viimeinen auringon säde oli ikäänkuin sammunut jokeen, ja pimeässä saattoi tuskin nähdä veneen perästä sen kokkaan.
— Jos pimeys joskus ei synnyttäisi harvinaisia näköhairahduksia, sanoi kanadalainen, niin melkeinpä vannoisin näkeväni ihmisolennon tuon haavan oksalla, joka nojautuu veteen.
Nuori comanhi hillitsi kanadalaista, joka jo varustausi ampumaan.
— Kotka ja Matkijalintu eivät ole täällä vihollismaassa, sanoi hän; sotilaat ovat vartioina pitkin jokea, tehdäkseen sen varmaksi.
Näin sanoen käski Ukkosensäde intiaanin heretä hetkeksi soutamasta samalla kuin itse huopasi, ja vene liukui silloin tuon nojaavan puun alle, jota kanadalainen oli näyttänyt.
Ennenkuin José ja Rosenholz selkesivät hämmennyksestään, pudottautui musta ruumis puusta. Vene sai sysäyksen, joka saattoi sen vapisemaan, ja muuan intiaani istui Ukkosensäteen viereen. Vastatullut kertoi lyhyesti jotakin, jota metsästäjät eivät ymmärtäneet, veneen jatkaessa pimeässä matkaansa.
Pian vaikeni vastatullut yhtä äänettömäksi kuin toisetkin matkailijat. Kun he näin äänettöminä olivat kulkeneet tunnin ajan, uudistui äskeinen tapaus. Eräs toinen intiaani tuli samalla tavalla veneeseen, joka oli liian pieni, jos matkailijani luku näin joka hetki lisääntyisi. Myöskin viimeksi tullut lausui muutamia sanoja comanhien kielellä Ukkosensäteelle. Nyt nostivat molemmat intiaanit aironsa ylös, ja antoivat veneen jonkun aikaa mennä virran viemänä. Kaukainen kohina alkoi kuulua, ikäänkuin vesi syöksyisi kivien yli tahi matalikkoon, mutta pimeässä taisi tuskin nähdä veneen mittaa eteensä. Nyt alkoi tuo heikko alus kieppua ympäri, eivätkä intiaanit yrittäneetkään sitä ohjata. Sitten kulki se vähän aikaa sivuttain, ja vihdoin liukui se eteenpäin tuimaa myötävirtaa. Pian tuli nopeus niin suureksi, että vene kulki kuin nuoli veden pintaa, joka tuntui olevan kalteva. He olivat koskessa, ja intiaanit, kun eivät nähneet ohjata venettä, antoivat sen kulkea omin päin. Hetkisen kiehui ja kohisi vesi tuon kehnon aluksen alla, joka hyrskyjen läpi syöksyi edelleen.