— Ettekö muista mitään enempää aikaisemmasta lapsuudestanne kuin sen, mitä kanadalaiselle kerroitte? kysyi entinen rajavartia.
— Turhaan olen kokenut muistella, saatuani kuulla, ettei Marcos Arellanos ollut isäni. Siitä on jo pitkä aika, mutta enhän muistanut sitäkään, kuka piti huolta lapsuudestani.
— Ja mies, joka teidät pelasti, kun olitte hyljättynä, tietää yhtä vähän kuin te itsekin, lisäsi José, mutta minä voin teille sanoa, mitä, ette itse tiedä.
— Puhukaa, Jumalan nimessä! huudahti Fabian.
— Vait! Ei niin lujaa! varoitti José: Tämä metsä varmaan, niin autiolta kuin se tuntuukin, kätkee perheenne vihollisen. Mahdollista kuitenkin on, ettei hän ole tuntenut teitä; kävihän minun itsenikin aluksi samoin.
— Ken? Kenestä puhutte? huudahti Fabian innoissaan.
— Äitinne murhaajasta, siitä miehestä, joka on varastanut arvonne, rikkautenne ja nimenne.
— Minä olen siis rikas ja jalosukuinen? kysyi Fabian.
— Niin olette, sanoi José, nopeasti tarttuen pyssyynsä ja tähdäten, sillä hän luuli näkevänsä hatun töyhdön kimaltelevan puiden välissä. Mutta ne olivat vain auringon säteitä, ja metsästäjä laski pyssyn uudelleen.
— Mutta teiltä ei ole voitu varastaa suonissanne juoksevaa verta, vaikka ette enää ole rikas.