— Mitäpä hyötyä siitä? sanoi Fabian.
— Paljonkin! Minä tunnen kaksi miestä, jotka joko hankkivat teille takaisin mitä olette kadottanut, tai myöskin kuolevat.
— Entä äitini? kysyi Fabian.
— Oi, muisto äidistänne ja teistä on usein riistänyt unen siltä mieheltä, josta puhun. Usein yön hiljaisuudessa, metsän syvyydessä, on hän tuulen henkäyksessä luullut uudelleen kuulevansa sen tuskan huudon, joka eräänä yönä tunkeusi hänen korvaansa ja jonka hän luuli tuulen ulvonnaksi… se oli teidän onnettoman, kuoleman kanssa taistelevan äitinne viimeinen huudahdus.
— Ja mistä miehestä nyt puhutte?
— Miehestä, joka itse tietämättään on äitinne murhaajia auttanut. Oi, don Fabian, älkää häntä tuomitko! Hänen omatuntonsa on jo aikoja sitten tuominnut hänet kovemmin kuin te voisittekaan, ja nyt on hän valmis vuodattamaan verensä puolestanne.
— Ja te tunnette äitini murhaajan? huudahti Fabian tulta säihkyvin silmin.
— Te itsekin hänet tunnette; hän on sama, joka nyt nimittää itseänsä don Estevaniksi, mutta joka todella on don Antonio Mediana. Te olette itse istunut hänen kanssaan saman pöydän ääressä haciendaronin luona, jonka talossa äsken olitte.
Jättäkäämme José kertomaan tuota surullista kertomusta, jonka jo tunnemme, ja etsikäämme kanadalainen.
Rosenholz ajatteli vaaraa, joka voisi uhata hänelle uuden ihmeen kautta takaisin annettua nuorukaista, ja hän tunkeutui senvuoksi rivakasti eteenpäin; mutta turhaan hänen harjaantunut silmänsä tarkasteli tiheässä olevien puitten runkojen, köynnöskasvien ja lehdistöjen lomitse, ei ainoatakaan vihollista näkynyt. Hänen korvansa koki saada selkoa jokaisesta äänestä, mutta ei kuullut muuta kuin pensaitten kahinan, kun hän niitä raskaalla jalallaan tallasi, ja jotka hänen yli astuttuaan taasen nousivat pystyyn.