Niin riensi hän jonkun minuutin eteenpäin, sitten laskeutui hän maahan kuuntelemaan. Jonkun sekunnin kuluttua kuuli hän kumean äänen, ikäänkuin hevosen juoksun.
— José ei ole erehtynyt, huudahti hän, nousten ja kiiruhtaen takaisin. Se roisto ehtii edelle ja kokee kiertää leirimme, mutta minulla on se etu, että käytettävänäni on kelpo amerikalainen pyssy, ja samoin on Josénkin laita.
Hän juoksi niin nopeasti, että puut molemmin puolin näyttivät lentävän hänen ohitsensa; kun hän juoksi suoraan ja vihollisen täytyi käyttää kiertotietä, huomasi hän hetken päästä vaaleanruskean nahkamekon, joka metsistön ollessa harvempaa näkyi niin korkealla, kuin sopi ratsastajalle. Tämä melkein näkymätön maali oli hänelle riittävä, äkkiä pysähtyi hän ja laukaisi pyssynsä. Nahkamekko katosi, mutta kun sellaisille miehille tähtääminen on sama kuin satuttaminenkin, ei kanadalainenkaan epäillyt miehen kaatumista.
Vasta leijaili valkea savu alimmaisten oksien tasalla, kun Rosenholz oli jo pitkän matkan päässä siitä, jossa oli ampunut. Hän aikoi uudelleen ladata pyssynsä, mutta pelkäsi kadottavansa aikaa ja luotti voimiinsa. Pysähtymättä riensi hän eteenpäin, eikä huolinut mitään varovaisuutta noudattaa.
Hänestä tuntui kuitenkin ikäänkuin olisi kuullut jonkun elävän tunkeutuvan pensaiden väliin, ja nyt huomasikin hän hevosen, joka peljästyneenä, ratsastajatta juoksi edes takaisin; eläimen peljästystä lisäsivät vielä puiden oksat, joihin se itsensä satutti, ja jalustimet, jotka sitä kylkiin hakkasivat.
Äkkiä kuului omituinen vihellys; hevonen pysähtyi, heristi korviansa, kohotti päätänsä ja levitti sieramiansa; sitten riensi se siihen paikkaan, josta vihellys kuului; Rosenholz meni hevosen perässä, mutta pian oli se hänet jättänyt; sitten pysähtyi se uudelleen.
Kun Rosenholz oli vielä hetken juossut, saapui hän paikalle, jossa luuli tapaavansa pudonneen ratsastajan. Hän aikoi säälimättä laittaa miehen pois maailmasta, suojellaksensa Fabiania uusilta hyökkäyksiltä. Jo kuuli hän haavoitetun huokuvan hengityksen, puiden lomitse näki hän hevosen kumartuvan alas ja taasen nousevan ylös, mutta nyt oi: nahkamekkoinen ratsastaja satulassa, ja pian katosivat mies ja hevonen metsään.
Rosenholz latasi uudelleen pyssynsä ja laukaisi sen, mutta myöhään, saalis pääsi hänen käsistään. Nyt matki hän kolmesti sakaalin kimeää ääntä ilmoittaaksensa Josélle, että jotain oli tekeillä, ja meni sitten huoaten sille paikalle, jossa näki hevosen kumartuvan ja taasen nousevan ylös.
Ruoho oli siinä ikäänkuin raskaan ruumiin musertama; siinä oli ratsastaja pudonnut maahan, jota osoittivat erään sumachpensaan oksatkin, jotka olivat niin korkealla, että ratsastaja ulottui niihin; lehdet olivat nimittäin irti revittyjä, ikäänkuin voimaton käsi olisi koettanut nojata niihin. Kuitenkaan ei ruohostossa eikä alemmilla lehdillä voinut huomata verijälkiä; pakoon kiirehtivältä oli pyssy jäänyt, ja sen otti Rosenholz.
— Fabian-raukkani, sanoi Rosenholz itseksensä, on ainakin saanut hyvän aseen, sillä paljas veitsi ei ole paljon arvoinen metsissä.