Vielä hetkisen kesti tätä kamalaa, yöllistä taistelua karhun ja pakenevan veneen välillä. Ihmiset olivat äänettömiä, mutta peto ulvoi kauheasti. José ja Gayferos latasivat uudelleen pyssynsä ampuakseen vielä kerran. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä vene keinui kovasti aalloissa. Ampujat asettuivat kuitenkin varuilleen; veneen ja pedon väli eneni, ja tämä oli merkkinä siitä, että se alkoi väsyä.
— Soutakaa vaan! huusi José, peto alkaa jäädä jälelle.
Soutajat ponnistivat vieläkin kovemmin ja välimatka eneni yhä.
— Älkää väsykö! Älkää väsykö! Hyvä! Pidättäkää hetkeksi, jos mahdollista on, sillä vene ei keinu enää niin kovasti, joten voin tarkemmin tähdätä tuota pirua. Koetan satuttaa sen mustaan kuonoon, jonka näen tuolta pistäytyvän esiin.
— Älä suinkaan! sanoi Rosenholz vilkkaasti soutaessaan, tottelematta toverinsa kehoitusta. Säästä luotisi tuolta läheneville intiaaneille.
Rannat olivat tässä kohden matalammat, joten matkustajat saattoivat nähdä aavikolle. Korkeassa ruohossa liikkui tummia olentoja — ratsastavia intiaaneja.
Toinenkin välitön vaara teki matkustajain tilan arveluttavaksi. Karhu oli tosin vähentänyt ponnistuksiansa, mutta tämä tapahtui sentähden, että se voisi hyökätä toiselta taholta. Se ui vinoon oikeanpuolista rantaa kohti.
— Maihin, Rosenholz! huusi José, joka seurasi karhun liikkeitä, muuten katkaisee peto tiemme ja hyökkää edestä.
Ukkosensäde katsahti sinnepäin ja näki karhun lähellä rantaa. Rosenholzin auttamana souti hänkin oikealle rannalle.
Vene kiiti viistoon rantaa kohti, ja samalla kuin karhukin nousi maalle, hyppäsi nuori comanhikin pyssy aseena rannalle.