— Sanoessani, että aavikon intiaanit kulkevat tuulen siivillä kuin heinäsirkat, olen oikeassa, sanoi tämän uuden esteen johdosta suuttunut Rosenholz.
— Ellen erehdy, lausui José, ovat nämä apahit, joitten kanssa nyt olemme tekemisissä, samoja, jotka jo olemme tulleet tuntemaan. Katso tuota hevosta, jonka värin pimeässäkin voi erottaa, ja joka juoksee ilman ratsastajaa; eikö sinustakin tunnu, että näimme sen ollessamme Gilajoen saarella?
— Minulla puolestani on kylläkin syytä muistella sitä, lisäsi Gayferos. Se intiaani, joka ensin heitti lassonsa minuun, ratsasti samallaisella.
— Ja, lisäsi José, eiköhän tuosta puhvelin harjasta, joka koristaa tuon intiaanin päätä, voi päättää, että se on sama, joka oli vartiana rannalla kun uiva saaremme kulki virran mukana? Se on sellainen tapaus seikkailuelämässämme, jonka aina muistan. Minusta voipi panna sata yhtä vastaan, että nuo roistot ovat samoja, jotka piirittivät meitä, ja että he ovat löytäneet jälkemme siinä, jossa astuimme maihin lähteäksemme kultalaaksoon.
— Samaa minäkin melkein luulen, vastasi huoaten Rosenholz, jolle nämä tapaukset muistuttivat Fabianin katoamista.
Noin kolmannes matkasta oli nyt kuljettu. Vene oli siis tullut lähemmäksi intiaaneja ja jos metsästäjäin pyssyt vain kantoivat niin etäälle, saattoivat he ampua jonkun.
Vaikka vene kulki nopeasti, oli sen kulku kuitenkin niin tasaista, että ampuja saattoi tähdätä.
Rosenholz ja José, joitten taito oli ollut niin monen intiaanin turmioksi, tähtäsivät ja ampuivat.
— Nuo kaksi eivät enää seuraa kenenkään jälkiä, sanoi José; takaan että he eivät meitä enää hauku.
— Ehkä he ovat ainoastaan haavoitettuja, arveli Gayferos, joka hämmästyksekseen ja ilokseen huomasi voivan osata niin etäältä viholliseen, vieläpä pimeässäkin.